Seuraa 
Viestejä45973

Lueskellut tuota onnellisuusketjua ja sai miettimään..
Itselle isä-poika suhde pojan kanssa hankala. Valotetaan hieman taustaa. Itse olen nelikymppinen ja poika teini-iässä. Asuu äitinsä luona siskonsa kanssa. Viitisen vuotta sitten eronnut ja asustellut pääsääntöisesti yksin. Tytön kanssa helppoa jutella ja olla, mutta pojan kanssa monesti menee joku "vittumaisuusmoodi" päälle. Oma isä ollut aikoinaan melko viinaan menevä ja ei juurikaan hyvällä päällä, kuin viinapäissään. Ja kotiolot aika heikot, perheessä ei esim. koskaan ole halattu tai juurikaan juteltu asioista. Sisaruksia on neljä ja sieltä löytyy kaikenlaista taustaa nuoruuuden sekoiluista kaikennäköisiin päihteisiin..

Varmaan vaatisi kaiken kokeman purkamista, mut joku isompi solmu mussa ottaa otteen ja ilmeisesti puran sitä vaan poikaan. Eron aikana kävin juttelemassa kaksi kertaa työpaikka psykologin kanssa ja heitti ilmoille kysymyksen "oletko kateellinen pojalle" Kyllä siinä jotain osui kohdilleen, kun itku tuli.

Ei kiinnosta siirtää tätä samaa paskaa eteenpäin suvussa, kun huomaa oman isän opit siirtyneen kohta minuun. Tosin viina ei tuota ongemaa, vaan se vittumaisuus.
Onko vinkkejä miten tätä lähtis purkamaan? Jonkin verran eron jälkeen kirjoitin asioita ylös ja ehkä vähän jatkan samaa tarinaa.

Sivut

Kommentit (19)

Jos vanhemmuus vaatisi tutkintojen suoritusta, joilla säällisesti hoitaa sen tehtävän, olisi suorittaneita hyvin vähän ja niistäkin huijaamalla läpäisseitä puolet. Niille joilla se tökkii pahiten, ei ole käsitystä että se vaatisi mitään erityistaitoja. Pitäisi olla pehmomalli, teräsmies, pankki, poliisi ja oikeuslaitos niin ettei lapsi koe olevansa alistettu. Joku kasvatustieteilijä oli lyhyesti kiteyttänyt kasvatuksen niin että se on "lahjontaa kiristystä ja väkivaltaa". Lapsi kokee vanhempansa aluksi kaikkivoivaksi ja erehtymättömäksi, vuosi vuodelta yhä vähemmän ja lopulta huomaa itsestäänkin samoja heikkouksia päästyään itse aikuisuuteen.

Annan yhden hyvän neuvon: Kannattaa ottaa lapsi mukaan oikeisiin ja oikeasti vaativiin tehtäviin (ikä huomioiden), niin että hän tuntee olevansa tasavertaisesti mukana tekemässä tuloksen. Ei niin että käskee suorittamaan jotain ja jättää yksin. Siitä tulee aito yhteen kuuluvuuden tunne.

Ei lapsi ole koskaan sinulle vihainen. Se on vittuuntunut kun se tarvitsee jotakin. Tämä pitää ymmärtää. Ei se ole koskaan siksi pahalla päällä kun se haluaa sinulle pahan olon! Sinä olet sen esikuva, isompi malliesimerkki.

Se huutaa sulle ihan sen takia että sillä on huono olla. Nälkä, kylmä.

Ei se tee sitä ikinä siksi että se haluaa sulle paskan olon

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
JuhnuZ
Seuraa 
Viestejä47
Lettu Haimakainen
Ei lapsi ole koskaan sinulle vihainen. Se on vittuuntunut kun se tarvitsee jotakin. Tämä pitää ymmärtää. Ei se ole koskaan siksi pahalla päällä kun se haluaa sinulle pahan olon! Sinä olet sen esikuva, isompi malliesimerkki.

Se huutaa sulle ihan sen takia että sillä on huono olla. Nälkä, kylmä.

Ei se tee sitä ikinä siksi että se haluaa sulle paskan olon




Kyllä ne lapset kiukuttelee vanhemmilleen ihan siitä syystä, että saisi vanhemmilleen paskan olon. Etenkin teini-iässä. Se mistä sellainen purkautuminen johtuu, voi sitten tulla omasta pahasta olosta esim. väärinymmärryksen kokemuksesta.

kaakeli

Ei kiinnosta siirtää tätä samaa paskaa eteenpäin suvussa, kun huomaa oman isän opit siirtyneen kohta minuun. Tosin viina ei tuota ongemaa, vaan se vittumaisuus.
Onko vinkkejä miten tätä lähtis purkamaan? Jonkin verran eron jälkeen kirjoitin asioita ylös ja ehkä vähän jatkan samaa tarinaa.



Tuo on sinun tärkein oivallus asiassa. Itse olen elänyt myös "ongelmallisen" isä-poika suhteen jota ei käytännössä ollut ollenkaan.

Kuinka paljon olet antanut aikaa pojallesi hänen varhais-lapsuudessa ts. millainen teidän suhde on?

Side muodostetaan silloin ja jälkikäteen sen luominen tyhjästä on todella pitkä prosessi.

Tärkeintä on että kerrot pojallesi miltä sinusta tuntuu, kuuntelet poikaasi ja annat hänelle aikaa sulatella asioita.

Te tarvitsette ainakin keskinäistä aikaa, sellaista missä ei ole häiriötekijöitä.

Parasta mitä voit hänelle antaa on aikasi.

Sitä kautta sit.

"Vittumaisuus reaktio" voisi olla ehkä puolustusreaktiosi.

Tunnista se.

Kaakeli: Siul on hyvä oivallus, jotta ne omien vanhempien siteet, niitä ei tarvitse siirtää omille lapsille. Sarkaa on myönnän sen, vaan pienistä askelista tulee hyvä polku.

Ketjussa viitattiinkin läheisyyteen ja antaa aikaa pojalle sekä yhteistä tekemistä varmasti löytyy.
Hieno säätöä tietysti sille tekemiselle, mistä sinä pidät, niin poika ei välttämättä osaa sitä ottaa onkeensa. Luulempa kuitenkin siun tuntevan poikasi, niin löytää sen yhteisen sävelmän yhtisoloon. Jokseen on se näkemys, jotta pojat tarvitsee sitä 'seikkailua' isän opastuksella, joka on opettavaista ja silleist' vaivihkaa.

Ehkäpä on hyvä myös miettiä, kuinka lasten äiti 'käsittelee' poikaa. Ja onko poika ns. äitin poika ja tytär isin tyttö. 'Jos' vanhemmilla on se ristiriita lasten kasvatuksessa, niin sekin vaikuttaa kaikkeen.

JuhnuZ
Lettu Haimakainen
Ei lapsi ole koskaan sinulle vihainen. Se on vittuuntunut kun se tarvitsee jotakin. Tämä pitää ymmärtää. Ei se ole koskaan siksi pahalla päällä kun se haluaa sinulle pahan olon! Sinä olet sen esikuva, isompi malliesimerkki.

Se huutaa sulle ihan sen takia että sillä on huono olla. Nälkä, kylmä.

Ei se tee sitä ikinä siksi että se haluaa sulle paskan olon




Kyllä ne lapset kiukuttelee vanhemmilleen ihan siitä syystä, että saisi vanhemmilleen paskan olon. Etenkin teini-iässä. Se mistä sellainen purkautuminen johtuu, voi sitten tulla omasta pahasta olosta esim. väärinymmärryksen kokemuksesta.



En puhunut teini-ikäsistä

Kiitos vinkeistä, poika mukana jonkin verran harrastuksissani, itekin viihtyy niissä. Tänään meni ongella päivä ja kyl mun pitää peiliin katella. Lähinnä omaa asennetta, etten ole kokoajan tarkentamassa ja pätemässä joka asiaa.

konna
kaakeli

Kuinka paljon olet antanut aikaa pojallesi hänen varhais-lapsuudessa ts. millainen teidän suhde on?

Side muodostetaan silloin ja jälkikäteen sen luominen tyhjästä on todella pitkä prosessi.

Tärkeintä on että kerrot pojallesi miltä sinusta tuntuu, kuuntelet poikaasi ja annat hänelle aikaa sulatella asioita.

Te tarvitsette ainakin keskinäistä aikaa, sellaista missä ei ole häiriötekijöitä.

Parasta mitä voit hänelle antaa on aikasi.

Sitä kautta sit.

"Vittumaisuus reaktio" voisi olla ehkä puolustusreaktiosi.
Tunnista se.




Pojan kanssa ollut normaalisti duunien ohessa ja mielestäni suhde ollut ok ja jopa hyväkin. Aikoinaan olin muutaman vuoden lasten kanssa itsekseen, kun olivat tarhaikäisiä. Silloin kaikki toimi hienosti ja paljon vietin aikaa. Oli puheterapian takia paljon yhteistä treenattavaa. Juttelin tuossa syksyllä pojan kanssa ja kerroin, että mun ei ole helppoa ymmärtää apinamaista käytöstäni. Sellaista mitä en tytölleni välttämättä sano, esim tavaroiden jättämistä ja jälkiensä siivoamista.

Mitä tarkoitit tuolla puolustusreaktiolla?

Vaaka63

Ehkäpä on hyvä myös miettiä, kuinka lasten äiti 'käsittelee' poikaa. Ja onko poika ns. äitin poika ja tytär isin tyttö. 'Jos' vanhemmilla on se ristiriita lasten kasvatuksessa, niin sekin vaikuttaa kaikkeen.




Poika varmasti enempi "äitin poika" Äitinsä jaksaa ja monessa mukana, ite olen hieman jäänyt noista kyl. Meillä on sitten ne omat jutut.

Se mikä mua ihmetyttää, on mun negatiivinen asenne lähteä välillä saamaan mitään aikaiseks pojan kanssa. Sen aion vielä selvittää

Reiska
Jo asian tiedostaminen tekee sen hoitamisesta mahdollista.. Jos jokanen isä miettis asioita yhtä tarkkaa läpi, Suomi olis Pikkusen toisenlainen mesta.



Tää on itelle raskasta, kun vanne kiristää näissä jutuissa. Sen tiedän että omalla isällä on jotain ilmeisen raskaita taakkoja ja ei ole koskaan niistä avautunut. Mut sen kanssa huomaa siitä, en ole koskaan osannut/uskaltautunut kysymään. Kyllä tässä joutaa omaa ajatusmaailmaa selvittelemään.

Reiska
Seuraa 
Viestejä5434
kaakeli
Reiska
Jo asian tiedostaminen tekee sen hoitamisesta mahdollista.. Jos jokanen isä miettis asioita yhtä tarkkaa läpi, Suomi olis Pikkusen toisenlainen mesta.



Tää on itelle raskasta, kun vanne kiristää näissä jutuissa. Sen tiedän että omalla isällä on jotain ilmeisen raskaita taakkoja ja ei ole koskaan niistä avautunut. Mut sen kanssa huomaa siitä, en ole koskaan osannut/uskaltautunut kysymään. Kyllä tässä joutaa omaa ajatusmaailmaa selvittelemään.



Mikää nii rankkaa ole ko ittensä kyseenalaistaminen ja siitähän se oma kehitys lähtee..

Per se

kaakeli

Mitä tarkoitit tuolla puolustusreaktiolla?



No esimerkiksi sitä että jos koet menettäväsi tilanteen hallinnan tai lapsen nakkelu osuu sinulle arkaan paikkaan, vastaat siihen hyökkäämällä.

Mutta se että tiedostat myös tämän tilanteen olemassa olon auttaa sinua.

Kokeile voitko tunnistaa tilanteen jolloin heität moodin päälle ja laskea vaikka kymmeneen.

Miksi moodi meni päälle ja toistuuko sama usein ja samasta vai useasta eri syystä.

Purkaako joku sinuun pahaa oloaan, mistä paha olo siinä tilanteessa voisi johtua.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844

Vaikken olekaan isä, poika, enkä pyhä henkikään (tai miten sen nyt ottaa, kun jokainen meistä voi olla sellainen...) niin kiinnostaa että kumman vittumaisuus tässä nyt oli se ongelma, isän vai pojan?

Jos se oli isän, niin jos on vahvuutta olla kusipää, voisikohan löytyä vielä suurempaa vahvuutta ottaa asia puheenaiheeksi? Kun kyseessä on kaiketi jo täysi-ikäinen jälkeläinen, eiköhän tällä ole aivotkin jo siinä kondiksessa että tämä ymmärtää puhetta. Isä voisi kertoa omasta isäsuhteestaan ja siitä pelostaan että siirtää samaa paskaa pojalleen mitä on itse isältään saanut. Voisi vaikka sanoa suoraan että tuntuu vähän siltä että minusta on tullut paskiainen, mutta toivottavasti sinä poika et ota minusta mallia kaikessa.

Jos ongelmana on pojan vittumaisuus, kaiketi sitä sitten pitäisi löytää yli-inhimillistä kestokykyä siten että ei mene siihen samaan retkuun eli että alkaa kilpaa vittuilemaan oma poikansa kanssa. Kannattaa korostaa sanoja "oma poika", ei isän kuulu käyttäytyä kuin hän olisi oman lapsensa kanssa samanikäinen ja -tasoinen. Mutta aika monelle varhaiskeski-ikäiselle miehelle kyllä tulee semmoisia tuntemuksia että elämä on jotenkin elämättä ja nyt sitä onkin sitten jo vanha. Tällöin on suuri houkutus alkaa käyttäytymään itse kuin kakara. Jos ei sitten ole käyttäytynyt koko elämänsä ajan jo muutenkin.

Syitä olla kasvamatta kunnolla aikuiseksi löytyy aina, tai ainakin tekosyitä. Jos on jo tehnyt lapsia, yhtälö on aika vastenmielinen, vaikka en toki tarkoita että lapseton saa olla niin pentu kuin huvittaa...

DedMoroz
Seuraa 
Viestejä18401

Ehkä tossa jeesaisi myös se, että ymmärtäisit oman isän maailmaa. Iästäsi päätellen (voi mennä huti) isälläsi on ollut potentiaalisesti toisen polven sotatraumat niskassa. Isoisällä sotatraumat päällä ja siksi ollut kylmä omille lapsilleen tai vähintään etäinen ja ei niin tavanomainen faija. Noin vaan esimerkiksi. Toki maailma murjoo muutenkin.

Mitä taas tulee nuorison hillumisiin vanhemmilleen murrosiässä, niin siinä on aika usein kyse ihan vaan oman paikan hakemista turvallisessa ympäristössä. Jos lapsi/teini uskaltaa kiukuta, niin se aika usein tarkoittaa suurta luottamusta siihen jolle kiukutaan. Ts. luotetaan siihen, että voi näyttää myös ne negatiiviset tunteet ilman menettämisen pelkoa tjmv. Ja oikeastaan vanhemman tehtävä on vain osoitella niitä mittakaavoja, että nyt meni paksuksi. Niin ne oppii olemaan ihmisiksi sitten muiden kanssa. Itsellä tämän asian ymmärtäminen auttoi pysymään "aikuisena" sillon, kun likalla "hormoonit huusi perkeleitä".

I usually give people more chances than they deserve but once I'm done, I'm done.

No esimerkiksi sitä että jos koet menettäväsi tilanteen hallinnan tai lapsen nakkelu osuu sinulle arkaan paikkaan, vastaat siihen hyökkäämällä.

Mutta se että tiedostat myös tämän tilanteen olemassa olon auttaa sinua.

Kokeile voitko tunnistaa tilanteen jolloin heität moodin päälle ja laskea vaikka kymmeneen.

Miksi moodi meni päälle ja toistuuko sama usein ja samasta vai useasta eri syystä.

Purkaako joku sinuun pahaa oloaan, mistä paha olo siinä tilanteessa voisi johtua.[/quote]


Tätä ajatellut, mutta en miettinyt syvemmin. Pitääpä ottaa työn alle. Mulla tunne, että se pahaolo herää itsessäni ja se syynä.

Rousseau
Vaikken olekaan isä, poika, enkä pyhä henkikään (tai miten sen nyt ottaa, kun jokainen meistä voi olla sellainen...) niin kiinnostaa että kumman vittumaisuus tässä nyt oli se ongelma, isän vai pojan?

Jos se oli isän, niin jos on vahvuutta olla kusipää, voisikohan löytyä vielä suurempaa vahvuutta ottaa asia puheenaiheeksi? Kun kyseessä on kaiketi jo täysi-ikäinen jälkeläinen, eiköhän tällä ole aivotkin jo siinä kondiksessa että tämä ymmärtää puhetta. Isä voisi kertoa omasta isäsuhteestaan ja siitä pelostaan että siirtää samaa paskaa pojalleen mitä on itse isältään saanut. Voisi vaikka sanoa suoraan että tuntuu vähän siltä että minusta on tullut paskiainen, mutta toivottavasti sinä poika et ota minusta mallia kaikessa.

Jos ongelmana on pojan vittumaisuus, kaiketi sitä sitten pitäisi löytää yli-inhimillistä kestokykyä siten että ei mene siihen samaan retkuun eli että alkaa kilpaa vittuilemaan oma poikansa kanssa. Kannattaa korostaa sanoja "oma poika", ei isän kuulu käyttäytyä kuin hän olisi oman lapsensa kanssa samanikäinen ja -tasoinen. Mutta aika monelle varhaiskeski-ikäiselle miehelle kyllä tulee semmoisia tuntemuksia että elämä on jotenkin elämättä ja nyt sitä onkin sitten jo vanha. Tällöin on suuri houkutus alkaa käyttäytymään itse kuin kakara. Jos ei sitten ole käyttäytynyt koko elämänsä ajan jo muutenkin.

Syitä olla kasvamatta kunnolla aikuiseksi löytyy aina, tai ainakin tekosyitä. Jos on jo tehnyt lapsia, yhtälö on aika vastenmielinen, vaikka en toki tarkoita että lapseton saa olla niin pentu kuin huvittaa...




Oma vittumaisuus syynä, ei pojan. Sen verran omat tutkimukset edenneet Kyllä se minussa joku paska herää tilanteen tullessa. Liekkö itellä jotain katkeruutta pojan onnellisuudesta, kuullosta tyhmältä, mutta ajatuksia herättävä miete.

DedMoroz
Ehkä tossa jeesaisi myös se, että ymmärtäisit oman isän maailmaa. Iästäsi päätellen (voi mennä huti) isälläsi on ollut potentiaalisesti toisen polven sotatraumat niskassa. Isoisällä sotatraumat päällä ja siksi ollut kylmä omille lapsilleen tai vähintään etäinen ja ei niin tavanomainen faija. Noin vaan esimerkiksi. Toki maailma murjoo muutenkin.

Mitä taas tulee nuorison hillumisiin vanhemmilleen murrosiässä, niin siinä on aika usein kyse ihan vaan oman paikan hakemista turvallisessa ympäristössä. Jos lapsi/teini uskaltaa kiukuta, niin se aika usein tarkoittaa suurta luottamusta siihen jolle kiukutaan. Ts. luotetaan siihen, että voi näyttää myös ne negatiiviset tunteet ilman menettämisen pelkoa tjmv. Ja oikeastaan vanhemman tehtävä on vain osoitella niitä mittakaavoja, että nyt meni paksuksi. Niin ne oppii olemaan ihmisiksi sitten muiden kanssa. Itsellä tämän asian ymmärtäminen auttoi pysymään "aikuisena" sillon, kun likalla "hormoonit huusi perkeleitä".




Aion ottaa kyllä isäni kanssa aihetta esille, tosin se varmaan jatkaa telkkarin kanavilla surffailua turisten Joo onhan sodalla varmasti ollut se suuri syy asioihin, isoisä aikoinaan niissä riveissä oli.
Eilinen leffa sai parit ajatukset (mikälie Subin leffa olikaan..) rullaamaan. Pari juttua jäi mieleen illalla kummittelemaan.
1. Miks haluan halllita joka asiaa? (aina olen kaikki ite yksin tehnyt ja hoitanut)
2. Hetkessä eläminen (mun tavoitteet aina jossain muualla, kuin tässä ja nyt. Onnellinen on sitten, kun asiat tehty)

Noihin edellisiin vaikuttaa monet jutut, mitä lapsuudessa nähnyt ja kokenut esim.perheessä silloin ollutta alkoholismia. Kaikkihan vaikuttaa kaikkeen, mutta nyt tämä itsekseen oleminen on enempi herätellyt asioita ja tietty iän karttuminen pistää miettimään omaa elämää.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat