Seuraa 
Viestejä45973

Tässä minulla ongelma. Ajattelin kysyä täältä, koska täällä tuntuu hörhöjen joukossa olevan myös fiksumpaa väkeä.

Tilanne on tämä; 3-vuotiaan äiti on menehtynyt 1,5 viikkoa sitten. Hautajaisia ei perinteisessä mielessä tule vainajan tahdon mukaisesti, vaan menot ovat ei-kirkolliset tarkoituksena muistella edesmennyttä. Vainaja on kuitenkin arkussa vielä nähtävänä ennen muistotilaisuutta kappelissa niille jotka hänet haluavat nähdä. Lapsen isoäiti on nyt vakaasti sitä mieltä että lapsi pitää viedä katsomaan äitiään. Lapsi hyvästeli äitinsä kuolinpäivänä, tietysti 3-vuotias ei sitä voi ymmärtää siten kuin aikuiset.

Lapsi on tällä hetkellä käsittänyt puheidensa mukaan että äiti oli sairas ja onkuollut eikä enää tule takaisin. Satunnaisia itkuisuuksia pienistä asioista, mutta ei paljoa aikaisempaa enempää. Ei ilmeisesti kolmivuotias kokonaan ymmärrä kuoleman lopullisuutta. Itse en veisi katsomaan, koska ajattelen että siitä seuraavat ongelmat voisivat olla vaikeampia. Miksi äiti ei sitten nouse tuosta ja tule kotiin? Miksi äti näyttää erilaiselta? Ymmärrän toisaalta toisenkin puolen; lapselle näytetään konkreettisesti että äiti on kuollut. Mutta voiko 3-vuotias käsittää asian niin?

Heviä shittiä. Mutta toivoisin keskustelua aiheesta, se voisi auttaa tulevaisuudessakin äsittelemään asiaa. Hörhöt ja uskovaiset myös mukaan, kunhan pysytään asiassa eikä lähdetä miettimään tuonpuoleisia.

- J

Sivut

Kommentit (47)

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432

Itse en veisi katsomaan perustuen ihan siihen miten pahalta minusta tuntui papan hautajaisten jälkeen nähdä valokuva hänen ruumiistaan. Se jäi mieleen kummittelemaan. Kuva oli otettu ruumiista ennen kuin kansi pantiin kiinni ja näin kuvan kuukausia hautajaisten jälkeen.

Hämmentää.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844

Jotkut sanovat että kun näkee läheisensä kuolleena, pystyy hyvästelemään hänet ja hyväksymään helpommin hänen kuolemansa. Enpä tiedä. Itse en mennyt katsomaan kuollutta isääni kun kerrottiin että arkku on vielä avoimena takahuoneessa. Isä olikin ollut päiväkausia kuolleena ennen kuin hänet löydettiin, joten pelkäsin että on se verran hm... kypsää kamaa että tosiaan jäisi vaan paha mieli koko jutusta.

Ehkä tämä on erittäin yksilökohtainen juttu taas tämäkin, mutta lapsen kohdalla sitten sitäkin vaikeampaa koska eihän noin nuorelta voi odottaa tosissaan saavansa erityisen viisaasti punnittua vastausta asiaan jos kysyy että haluatko nähdä omaisesi ruumiin.

Voiko tähän ongelmaan antaa mitään muuta kuin ympäripyöreitä vastauksia?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tässä oma ongelmani on juuri se, että en ole itse nähnyt kuollutta ihmistä ennen kuin vaimoni menehtyi. Minusta tuntui silloin että ei siinä ollut enää se sama ihminen.

Toinen asia joka häiritsee omaa ajatteluani, on kuva vanhassa perhealbumissamme. Kuvassa on 5-vuotiaana kuollut isoisäni veli arkussa. Muistan painajaiset hämärästi, mutta tunne tulee vieläkin kun ajattelen kuvaa. Ilmeisesti kuoleman käsittely oli ennen paljon yksioikoisempaa, tietysti paljon pakon sanelemana. Kuolema oli läsnä paljon useammin joka perheessä.

Vaimoni äidin ajatuksen myös ymmärrän; hän on kotoisin Kainuusta, ja ilmeisesti silloin kuoltiin suurimmaksi osaksi kotona, ja koko kylä kävi katsomassa vainajaa eikä välttämättä edes kuljetusta järjestynyt välttämättä päiväkausiin.

- J

Ja tosiaan, en aio kysyä lapsen mielipidettä. Haluatko nähdä äidin kuolleena? Ei-ammattilaisena tuntuisi kuin kysyisi että haluatko nähdä äidin? Sittenhän se äiti tulee kotiin.

En tiedä mitenkä tieteellistä tämä on, mutta ajattelin että jos heitän saman kysymyksen vaikkapa Vauva-palstalle, niin olen kohta itse valmis hoitoon

ps. Hymiö ei tarkoita mitään kepeää suhtautumista asiaan tässä yhteydessä.

- J

Näin pikkulasten kanssa aiemmin työskennelleenä psykologina, joskin tähän asiaan sen kummemmin perehtymättömänä sanon, että 3-vuotiasta ei todellakaan viedä katsomaan kuollutta äitiään. Tämä ei auta lasta hyvästelemään äitiään mitenkään lapsen tasapainoa edistävällä tavalla. Lapsi hyväksyy asian sitä mukaa kun hän kykenee käsittelemään asiaa. Jos lapsi ei vielä ymmärrä asian lopullisuutta, ei lasta tule "väkivalloin" pakottaa tähän järkytykseen. Lapsen kehitystä tukevassa ympäristössä nämä asiat tapahtuvat lapsen tahdilla ja ehdoilla.

Kävin katsomassa vuosi sitten kuollutta pappaani siunaustilaisuudessa. Näin kolmevitosena miehenä tilanne tuntui kohtalaisen ahdistavalta. Voi jestas sitä järkytystä, jonka 3-vuotias voisi asiasta saada nähdessään äitinsä sellaisena, vieläpä kun hän ei ole asiaa vielä täysin käsittänyt.

En näe hyötyä siitä, että lasta koitettaisiin näin jouduttaa ymmärtämään ja hyväksymään äitinsä kuolemaa. Ei tällä asialla ole kiire. On vain hyvä, mikäli lapsi voi kohdata asian hänelle sopivina pieninä palasina.

Juhalle: Olet käsitellyt vastaavia asioita, ja itselle on tässä nyt näiden vastausten perusteella vahvistunut oma kanta, että en päästä lasta katsomaan äitiään. Niin kuin ene mene itsekään. Ja varsinkaan en päästä ilman itseäni. Mutta onko valokuvakaan hyvä ajatus? Tietysti sukulaiset ne ottavat kun ovat kainuulaisia. Mutta itse käsittäisin niin, että valokuva näytetään vasta kun Matias sitä itse pyytää, ja ymmärtää mitä haluaa nähdä- Siihen asti katsotaan valokuvia äidistä elossa.

Mutta en tee todellakaan omaa päätöstäni näiden vastausten perusteella, vaan nämä vain antavat työkaluja käsiteläomaa hämmennystä.

- J

jalaiho
Itse en veisi katsomaan, koska ajattelen että siitä seuraavat ongelmat voisivat olla vaikeampia. Miksi äiti ei sitten nouse tuosta ja tule kotiin? Miksi äti näyttää erilaiselta? Ymmärrän toisaalta toisenkin puolen; lapselle näytetään konkreettisesti että äiti on kuollut. Mutta voiko 3-vuotias käsittää asian niin?



Kuollut harvemmin näyttää samalta kuin elävä. En näe ainoatakaan syytä, miksi noin nuori lapsi pitäisi viedä kalmon äärelle emotionaalisesti voimakkaalla hetkellä, jolloin on suuri riski, että kurkkauksesta syntyvä muistijälki tulee jäämään mieliin useiksi vuosiksi. Jos taas ajatellaan esimerkiksi luterilaista muistotilaisuutta, niin ei sielläkään muistella kuollutta henkilöä kuolleena vaan elävänä. Minusta tuollainen ruumiin kurkkailu on enää vain muodollisuus ja muisto ajoilta, jolloin ei pystytty tekemään kovin tarkkaa ruumiintunnistusta. Eli ne vanhimmat omaiset pystyivät silloin vielä tarkistamaan, että ei haudata väärää ihmistä.

Kylläkai
Seuraa 
Viestejä323

Olen myös sitä mieltä, että lasta ei pidä kuormittaa sillä tavalla. Sitten tuleekin seuraava kysymys: Missä äiti on? Pienen ihmisen maailmassa ihmiset eivät noin vain häviä olemattomiin.

Kriisipsykologiassa suositellaan nykyään sitä, että lapsi saa hyvästellä vainajan. Tosin tietyin ehdoin ja niin, että tilanne on hyvin ja turvallisesti järjestetty. Tilanteessa pitää edetä lapsen tahtiin ja lapsen ehdoilla. Ja tietenkin vainajan kunto vaikuttaa myös asiaan eli vaikkapa liikenneonnettomuudessa pahoin ruhjoutunutta vainajaa ei ole viisasta näyttää lapselle.

Olen kerran nähnyt, miten noin pieni lapsi suhtautuu tilanteeseen. Lisäksi olen kuullut ja tietenkin lukenut kuvauksia vastaavista tilanteista. Yleensä tapahtumien kulku etenee niin, että pieni lapsi aluksi ajattelee, että kuollut läheinen vain nukkuu ja yrittää tietekin herättää vainajan. Lapsi voi huutaa vainajaa heräämään, hän voi tökkiä tai nipistää kuollutta. Lapsi voi jopa yrittää tunkea sormen tämän nenään tms. Tätä ei tule estää. Ennen pitkää lapsi huomaa ihan itse ja omaan tahtiin, että vainaja ei herää millään ja hän huomaa niin ikään, että vainaja on kylmä. Tapaus, jonka itse näin päättyi siihen, että lapsi totesi topakasti vanhemmalle: "Minusta tuntuu, että X ei ole enää täällä".

Se, että lapsi saa huomata, että läheinen "ei ole enää täällä", vastaa itsestään moniin lapsen kysymyksiin. Jos lapsi näkee, että äiti pannaan arkussa maahan, lapsi voi alkaa pohtia, onko äidillä nälkä, tai tuleeko hänen kylmä tai pelottaako äitiä siellä haudassa. Jos pieni lapsi ei omin aistein totea sitä, että äiti ei ole enää täällä, hän saattaa kuitenkin sisimmässään uskoa, että äiti meni vain piiloon.

Näin kävi eräälle läheiselleni. Sanotaan häntä vaikkapa Mikaeliksi. Mikael "tiesi" äidin kuolleen, kun Mikael oli 4, mutta sisimmässään hän uskoi yli 30-vuotiaaksi, että äiti oli hylännyt hänet ja tulisi vielä takaisin. Ja se syvä uskomus aiheutti pojalle paljon harmia. Kuolema tapahtui elokuussa 1975, jolloin oli sellainen trendi, että lasta piti suojella karmeilta yksityiskohdilta. Mitään karmeaa ei ollut, vaikka äiti hukkui. Hän oli ollut veden alla vain 4 tuntia. Sekin virhe tehtiin, että äidin sanottiin menneen taivaaseen. Lapsesta se kuulostaa hylkäämiseltä.

Nyt en tarkkaan muista, miten ohjeet kirjallisuuden mukaan menevät. Joten panen tässä muutaman ajatuksen tulemaan. Olen siinä käsityksessä, että vainaja on vaimosi ja kyse on lapsestasi.

Koska vainaja on "saatavilla" vain ennen hautausta / tuhkausta, kehoitan sinua harkitsemaan sitä, että kävisit kaikessa rauhassa katsomassa vainajaa. Kun vain pyydät, saat varmasti mukaan jonkun ihmisen, joka on tottunut "näyttämään" vainajia. Anoppikin käy. Korostan, että tämän pitää tapahtua ihan kaikessa rauhassa eikä hätäisesti juuri ennen siunaustilaisuutta. Istuskele siinä kaikessa ja vaikka puhele yksiksesi vaimollesi.

Jos ja kun vaimosi näyttää jotenkin tutulta (eli hän ei ole pahoin vahingoittunut), voit mennä lapsen luo ja selittää hänelle etukäteen, miltä äiti nyt kuolleena näyttää. (Joskus vainajien kasvoissa voi olla vaikkapa lautumaa, joka näyttää mustelmalta. Tällöin pitää selittää, että kukaan ei ole lyönyt vainajaa tms.) Jos ja kun sinä (ja mahdolliset muut seurueen jäsenet) olet rauhallinen, voitte käsi kädessä mennä katsomaan Matiaksen äitiä. Halutessaan lapsi voi antaa äidille arkkuun mukaan jonkin pehmolelun tai piirroksen tai vaikka kukkakimpun tai mitä vaan.

Kuka tahansa lapsen kanssa meneekin katsomaan vainajaa, hänen pitää olla lapsen läheinen ja luotettu. Kun vanhempi kuolee, lapsi usein pelkää, että toinenkin jättää hänet. Kun mennään ja kohdataan kolkko todellisuus yhdessä, lapsi kokee, että tässä jatketaan yhdessä eteenpäin. Turvallisesti. Mitään ihmeempiä ei kannata siinä alkaa sanomaan, mutta lapsen kaikkiin kysymyksiin pitää vastata rehellisesti. Lapset voivat kysyä: sattuuko äitiin tms. Tai voiko kuolleet kuulla.

Suositan sydämeni pohjasta sitä, että vaikka et menisi Matiaksen kanssa katsomaan vaimoasi, mene edes sinä. Vainajan hyvästely on loppujen lopuksi rauhoittava kokemus. Kun läheinen on arkussa, sitä vasta silloin kunnolla tajuaa, että tämä on nyt tässä. Usein kuoleman hetkellä on kiire tai jos ollaan sairaalassa, sairaala on silti elävien paikka.

Moni pelkää, että kuva vainajasta jää päällimmäiseksi. Kokemuksen mukaan näin käy äärettömän harvoin. Elävät muistikuvat jäävät pintaan. Jos ja kun vainajan hyvästely suoritetaan nätisti ja oikein, tapauksesta jää todella rauhallinen muisto. Monien voi olla ensin vaikeaa luovuttaa läheistä haudattavaksi tai tuhkattavaksi. Mutta kun omin silmin toteaa, että vaina on vain pelkkä kuori, irti päästäminen on paljon helpompaa.

Jos ja kun edes sinä olet hyvästellyt vaimosi, Matias näkee sinun olemuksesi kautta, että äidin kuolema on varmasti totta. Tämä epäsuora "todistus" on tärkeä silloin, jos ja kun vainaja on pahoin ruhjoutunut. Eräästäkin miehestä oli rekkakolarin jäljiltä ehjänä vain toinen jalka, mutta siitäkin vaimo tunnisti miehensä. Ja näin äiti saattoi toimia luotettavana todistajana lapsilleen.

---
Seuraa 
Viestejä3561
Tuimakka
Näin kävi eräälle läheiselleni. Sanotaan häntä vaikkapa Mikaeliksi. Mikael "tiesi" äidin kuolleen, kun Mikael oli 4, mutta sisimmässään hän uskoi yli 30-vuotiaaksi, että äiti oli hylännyt hänet ja tulisi vielä takaisin. Ja se syvä uskomus aiheutti pojalle paljon harmia. Kuolema tapahtui elokuussa 1975, jolloin oli sellainen trendi, että lasta piti suojella karmeilta yksityiskohdilta. Mitään karmeaa ei ollut, vaikka äiti hukkui. Hän oli ollut veden alla vain 4 tuntia. Sekin virhe tehtiin, että äidin sanottiin menneen taivaaseen. Lapsesta se kuulostaa hylkäämiseltä.



Vaikuttaa siltä, että vainajan näkeminen ei olisi Mikaelia tästä uskomuksesta päästänyt. Lapsi saattaa kokea vanhemman yllättävän ja tapaturmaisen kuoleman nimen omaan sitä kautta, että vanhempi hylkää hänet. Miksi ei se ollut varovaisempi, miksi sen piti toimia niin että sille kävi pahasti?

Hyvin moni sortuu tuohon taivas läppään siksi, että kokee sen olevan lapselle huojentava ajatus. Vahvasti uskonnollisissa kodeissa sen tietenkin ymmärtää, mutta siihen sortuu niin moni sellainenkin joka ei itse edes usko.

Jotkut käyttävät vertauksia "se on nyt ihan kuin papan koira viime kesänä, muistatko, ei se enää tule takaisin. Se on nyt poissa." En oikein osaa sanoa kuinka hyvin tällaiset lemmikkivertaukset auttavat lasta ymmärtämään.

En edelleenkään oikein luota siihen näkemykseen että vainajan näkeminen olisi pienelle lapselle mitenkään vapauttava kokemus. Tärkeintä on, että lapsi saa olla aikuisten mukana myös surun keskellä ja hautajaisissa yleensä, mutta siten, että tuntee olonsa turvalliseksi.

Toki 3-vuotiaita on hyvin erilaisia, sekä persoonaltaan, kehitystasoltaan ja kokemuspohjaltaan, joten viimekädessä arviointi tulee jättää läheiselle joka hänet parhaiten tuntee. Sekin arvio menee helposti metsään, mutta ainakin viestiketjun aloittajalla on hyvä ote asiaan ja varmasti osaa pohtia sitä monelta kantilta.

Uskoisin silti, että kokonaisuutena lapsen maailmaan eniten vaikuttaa se, kuinka vanhemman poismenoa käsitellään perheessä yleisesti seuraavien vuosien kuluessa, kuinka se vaikuttaa aikuisten omaan maailmaan antaa signaalia myös lapselle.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844

Miten kertoa uskontoneutraalisti missä kuollut on? Ehkä ei ole sittenkään ihan pöljä ajatus sanoa että nyt hän nukkuu, mutta tästä unesta hän ei enää herää. Kuulostaakohan tuo liian arvoitukselliselta?

Mutta jos lapsi on joskus nähnyt toisen ihmisen nukkumassa, hän tietää että siinä sitä vaan maataan venttinä, ja kun sanoo että tästä unesta ei herää, ei tule tarvista käydä ravistelemassa kuollutta hereille?

***

Ihmettelin vähän itse taannoin kun näytettiin erään kuolleen omaisen kuvaa. En toki ääneen, kun en halunnut loukata, mutta jotenkin oudolta tuntui että kuolleesta pitää ottaa valokuva. Mutta ilmeisesti se sitten kuuluu kulttuuriin ja elämäntapaan jota en itse enää vanhempien polvien kanssa jaa.

Kyllähän ihmisen pitää saada elää näköistään elämää. Pienen lapsen kanssa vanhempi päättää miten edetään. Lapsi voi sitten vanhemmiten kyseenalaistaa vanhempansa toiminnan tai olla samaa mieltä tämän kanssa, mutta ainakin vanhempi on tehnyt valintansa itse. Se se vasta ärsyttävää on kun vanhempi sanoo tehneensä jotain koska joku muu käski tai neuvoi. Ei lapsi halua (isompana) kuulla että oma vanhempi on epävarma nysväke joka ei osaa tehdä mitään päätöksiä missään asiassa.

Em. toteamuksella en mitenkään vihjaa aloittajaan tietenkään!

Kyllä lapsia koskevassa kriisikirjallisuudessa kovasti painotetaan sitä, että lasten kuullen ei tulisi käyttää ilmaisuja tyyliin hän nukkui ikiuneen. Näin siksi, että lapsi voi alkaa pelätä omaa tai vanhemman nukahtamista. Tätä kautta joillekin lapsille on kehittynyt jopa univaikeuksia.

Eli lasten kohdalla pidetään tärkeänä sitä, että nukkuvat ovat erikseen ja vainajat ovat erikseen. Semminkin, kun arkussa makaava näytää ensi näkemältä erehdyttävästi nukkuvalta.

Mitä vainajan hyvästelyyn tulee, joskus tuntuu siltä, että aikuiset pelkäävät vainajaa enemmän kuin lapset, jotka ottavat monesti asiat sellaisenaan. Useimmilla vainajilla on rauhallinen, tyyni tai ainakin neutraali ilme, joten siitä tuskin koituu mitään traumaa.

Tärkeintä kuitenkin on, että vainajan hyvästely on turvallinen, mutkaton ja kiireetön tapahtuma. Kun tapahtuma on lapselle tietenkin uusi, hän seuraa miten aikuiset toimivat ja reagoivat. Jos aikuiset toimivat rauhallisesti, lapsi mukautuu siihen. Mutta jos aikuinen pelkää tai joutuu suuren tunnekuohun valtaan, lapsikin pelästyy. Siksi on tärkeää, että aikuinen ja vanhempi itse käy ensin katsomassa ja tulee sinuiksi asian kanssa ja vie lapsen mukaan vasta sitten.

Lasta ei mielestäni pitäisi viedä katsomaan vainajaa sellaisen vanhemman seurana, joka pitää vainajia "ongelmajätteenä" tai "haiseva raatona". Kyseessä ei todellakaan ole mikään asia, jossa pitäisi osoittaa oma karaistuneisuus. Kyseessä on kuitenkin rakkaan ihmisen hyvästely.

Jos siinä paikassa pääsee itku tai vaikka nauru (vainajalla saattaa olla joskus aika muikea ja kaikkitietävä ilme), niin ei haittaa mitään. Vainaja ei ole siitä moksiskaan, koska hän on vainaja. Kyse on täydellisesti elävien tunteista. On täysin luonnollista, että uusi tilanne eli vainajan näkeminen aluksi pelottaa ja arvelluttaa, mutta telkkarissa näkee joka päivä monin verroin kauheampia juttuja.

Jokaisen vanhemman on tosiaan mietittävä oma linjansa. Jälkeen jäänen vanhemman sana on tässä asiassa laki, sanoo anoppi ja asiantuntijat mitä tahansa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Tuimakka
Kyllä lapsia koskevassa kriisikirjallisuudessa kovasti painotetaan sitä, että lasten kuullen ei tulisi käyttää ilmaisuja tyyliin hän nukkui ikiuneen. Näin siksi, että lapsi voi alkaa pelätä omaa tai vanhemman nukahtamista. Tätä kautta joillekin lapsille on kehittynyt jopa univaikeuksia.

Eli lasten kohdalla pidetään tärkeänä sitä, että nukkuvat ovat erikseen ja vainajat ovat erikseen. Semminkin, kun arkussa makaava näytää ensi näkemältä erehdyttävästi nukkuvalta.




Totta tosiaan. Ja lapsi ei sitten osaisi eritellä että olisi olemassa erikseen "pientä unta" ja "suurta unta".

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat