Sivut

Kommentit (156)

MooM
Seuraa 
Viestejä8312
Rousseau
Tämä on pirun kiinnostava seikka minulle omakohtaisesti, koska olen jokusenkin kerran erityisesti netissä, missä voidaan käydä suoraan asiaan eikä tarvitse käyttää aikaa oheissälään mitä livetilanteet ovat pullollaan, huomannut että en vaan ymmärrä sitä asiaa mitä minulle yritetään takoa kalloon. Tulee sellainen tunne kuin (muistaakseni Rauta-ajassa sanottiin:) "et sinä sitä osaa, enkä minä sinulle sitä opeta!" Ihmisillä, suurimmalla osalla, on joku tietty tatsi ihmisenä olemiseen joka itseltäni puuttuu tyystin. Voin aika pitkälle yrittää arvailla että mistä on kyse, ja yrittää analysoida sosiaalista kanssakäymistäkin kuin kyseessä olisi jonkinlainen hm... noh, en minä tiedä, mutta ei se vaan ikinä täysin valkene ja kirkastu minulle.
--
Mitä on aito minuus? Mitä olen ihmisenä, jos olen vain pelkkää kyvyttömyyttä ja poikkeavuutta?



Jos tuo ensimmäinen kappale sisälsi jonkilaisen kysymyksen, veikkaan näin sinua tuntematta, että kyse ei ole mistään taidon tai ominasuuden puutteesta vaan enemmän siitä, että luulet muilla olevan jotain ihmeellistä kykyä "ihmisenä olemiseen".

Se hallinnan tunne on yleensä vain sitä, ettei liikaa mieti, varsinkaan pieleen menneitä juttuja tai ongelmia. Jos ryhtyy analysoimaan oma tai muiden käytöstä ja hakemaan syvällisiä syitä, tulee kovin riittämätön olo. Hauskaahan kyökkipsykologia on välillä, mutta ei se jatkuvana lähestymistapana oikein toimi. Ja osa ihmisistä suorastaan karttaa kaikkea tuon suuntaista miettimistä. Nämä menee samaan kategoriaan kuin se kuuluisa "elämän tarkoitus".

Jokainen on erilainen, osa miettii poikkeavuuttaan jatkuvasti, osa pitää tilannetta normaalina. Yleensä tuo itsensä ruotimiseen keskittyvä prosessi on kiihkeimmillään teini-iässä ja laantuu lievemmäksi ja jaksoittaisemmaksi iän myötä. Osalla tuntuu loppuvan kokonaan. Herkemmillä (ja neuroottisemmilla) analysointi jatkuu aina vaan. (ja tämä ei ole vittuilua siitä, että olisit jotenkin jäänyt teinin tasolle, vaan yleisempi toteamus).

Samalla tavalla tuo "aito minuus" on vähän turha käsite. Ihminen on eri asioita eri ihmisten kanssa ja eri tilanteissa, vaikka ne peruspalikat ovatkin samat ja perusluonne on mitä on. Aidoimmillaan ollaan varmaan tilanteessa, jossa voi puhua mitä haluaa eikä tarvitse hirveästi pohtia, tuleeko oikein ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Eli lähinnä sellaisessa seurassa, jossa sinut tunnetaan hyvin eikä yksittäinen tilanne juuri muuta käsitystä sinusta.

"MooM": Luultavasti entinen "Mummo", vahvimpien arvelujen mukaan entinen päätoimittaja, jota kolleega hesarista kuvasi "Kovan luokan feministi ja käheä äänikin". https://www.tiede.fi/keskustelu/4000675/ketju/hyvastit_ja_arvioita_nimim...

Kysymys siitä, mitä on minuus, on todellakin hyvin moniulotteinen. Ja jokaisella näyttää olevan siitä tietenkin oma mielipide. Itse ajattelen empin tavoin, että minuuden pohjalla on synnynäinen temperamentti, joka koostuu "geeneistä", mutta myös sikiöaikaiset kokemukset voivat vaikuttaa ilmiasuun.

Temperamentin ja elämänkokemuksen pohjalta syntyy persoonallisuus, johon nykyään viitataan käsitteella Big Five tai Big5. Big5 on kuin persoonallisuuden viisi väriä väripaletilla. Kahdella ihmisellä voi olla paletissaan saman verran tunnollisuutta, neuroottisuutta, avoimuutta jne. Mutta identiteetti on jotain sellaista, mitä maalaamme käytettävissä olevilla väreillä ja niiden sekoituksilla.

Itse uskon, että voimme vaikuttaa hyvinkin paljon identeettiin ja sitä kautta voimme lisätä psyykkistä joustavuutta. Ja mitä joustavampia olemme, sitä paremmat mahdollisuudet on selviytyä. Stressi ja muut Kurjat elämänkokemukset voivat kaventaa identiteetin liikkumavaraa tai jopa lukita pois siitä osia. Identiteettityön kautta voimme mutkan kautta vaikuttaa temperamenttiin eli voimme oppia elämään oman temperamentin kanssa.

Noista sivusuhteista tuli mieleen Juice Leskisen laulu, jossa hän viittaa sivusuhteiden vaikeuteen toteamalla, että hän ei niihin niihin pysty, kun ei pysty hoitamaan tätä yhtäkään suhdetta yhteen ihmiseen. Sivusuhteet voivat olla puusta katsoen ja periaatteessa järkeviä, mutta jos ajatellaan suhteiden toimivuutta vaikkapa skeematerapian ja arkikäytännön näkökulmasta, niin kyllähän suhdehimmeli on totaalinen miinakenttä, joka käynnistää jonkun osallisen skeemat ja sitten hulina ja uskomaton mylläkkä on valmis on valmis.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
emp
Itse asiassa niitäpohjimmiltaan syntymästä saakka muuttumattomia piirteitämme on esim. temperamenttimme. Eikä se ole mitenkään muilta salattu asia, vaan jokseenkin näkyvä ja havaittava ominaisuus. Toki kasvun myötäopimme sen kanssa toimimaaan ja eme lapsen tavoin ole enää sen armoilla. Mutta ei se miksikään muutu varsinaisesti, vaan on ja pysyy.



emp
Ei ihminen tietenkään olevain temperamenttinsa. Mutta se nyt sattuu olemaan yksi piirre, joka pysyy meissä aina - kuten silmien väri. Ainakin temperamenttitutkijoiden mukaan. Olisi yhtä tyhmää syyttää miestään sopimattomaksi itselleen ruskeiden silmien takia kuin hänen temperamenttinsa varautuneisuuden takia 20 vuoden avioliiton jälkeen. Molemmat kun ovat olleet varmasti hänen ominaispiirteitään myös 20 vuotta aiemmin. Se on sitten toinen juttu,jos aiemmin on itse tarvinnut omien piirteidensä säestäjäksi vaikkapa varautuneen miehen, mutta myöhemmin kypsyttyään j aikuistuttuaan lisää, osaa selvitä itsensä kanssa ilman tällaista ulkopuolista "jarrumiestä". Silloin toki alkaa ehkä nähdä kumppanivalintansa eri tavalla.

Saako viitettä johonkin niistä tutkimuksista.

emp
Ilmeneminen kyllä, mutta itse temperamentti ei muutu.



Onko temperamentti lyöty jotenkin lukkoon jollain syntymän tai hedelmöittymisen hetkellä?

Geenit? (kirjoittamiseni aikana tuli uusi ehdotus) Johon itse vastaan ensin, että geenit antavat vain taulun kehykset ja luonne/temperamentti on se, minkä jokainen itse maalaa taulukseen, kokemuksiensa myötä.

Minusta tuntuu, että geeniselitys on vain yritys tieteellistää horoskooppikäsitys.

Olen antanut itseni ymmärtää, että pienen lapsen aivoituksiin pystyy vaikuttamaan, koska lapsen aivot kehittyvät ja hermosoluverkko vielä rakentuu. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä vähemmiksi valmiit yhteydet käyvät verkon muodostuessa ja mitä kauemmin tietty hermoyhteys eli 'yksi aivoitus' on ajatuksissa, sen vahvemmin kyseinen idea vaikuttaa.

Samasta syystä kertaaminen on opintojen äiti. Kun sama asia opitaan moneen kertaan, oppi menee paremmin perille kuin vain kerran opittuna/omaksuttuna. Samasta syystä on vaikea muuttaa vakiintuneita käsityksiään ja piintyneitä tapojaan, vaikka halu alla olisikin. Eli luonne ikään kuin vaatisi muutosta, mutta fyysinen puoli eli aivot ei enää rakenteellisesti niin helposti taivukaan.

Tuolla perusteella väittäisin, että iän ja kokemuksen myötä, luonne muuttuu, mutta pinta eli käyttäytyminen ei, koska se on jäänyt ns. päälle.

Horizontal
Onko temperamentti lyöty jotenkin lukkoon jollain syntymän tai hedelmöittymisen hetkellä?



Noihan tälleen laimeesti wikin kuvaus käsitteestä:
Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä reagoimis- tai käyttäytymistyyliä, joka erottaa hänet muista. Se perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen. Jokaisella ihmisellä temperamentti on yksilöllinen ja synnynnäinen



Geenit? (kirjoittamiseni aikana tuli uusi ehdotus) Johon itse vastaan ensin, että geenit antavat vain taulun kehykset ja luonne/temperamentti on se, minkä jokainen itse maalaa taulukseen, kokemuksiensa myötä.



Tosin temperamentti ja luonne ovatkin eri asioita. Ilmeisesti nyt puhut luonteesta, kun minä taasn puhun tosiaankin siitä temperamentista - joka toki luonteeseemme vaikuttaa. Arkipuheessa nämä käsitteet tosiaan useinkin sotketaan keskenään.

Olen antanut itseni ymmärtää, että pienen lapsen aivoituksiin pystyy vaikuttamaan, koska lapsen aivot kehittyvät ja hermosoluverkko vielä rakentuu. Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä vähemmiksi valmiit yhteydet käyvät verkon muodostuessa ja mitä kauemmin tietty hermoyhteys eli 'yksi aivoitus' on ajatuksissa, sen vahvemmin kyseinen idea vaikuttaa.



Kyllä. Mutta se temperamentti siis on pohjana ja säilyy kautta elämän osana persoonallisuutta ja luonnetta.

Asiaa tuntee Suomessa mm. Liisa Keltinkangas-Järvinen, jonka tutkimusryhmän tutkijan alustusta tässä vastikään kuuntelin. Itse tutkimus ei ollut varsinaista temperamentin tutkimista, mutta temperamenttikäsitys oli siinä pohjalla. Asianomainen tukija mm esitti, ettei koulussa pitäisi koskaan antaa arvosanoja oppilaan temperamenttipiirteistä, koska tämä ei voi niihin itse vaikuttakaan tai niitä oppimisen kautta pysty muuttamaan.

The British Journal of Educational Psychologyssä on julkaistu luennon pohjana olluta artikkeli: "Gender differences in teacher's perceptions of students' temperament, educational competence,and teachability" (Sari Mullola, Niklas Ravaja, Jari Lipsanen, Saija Alatupa, Mirka Hintsanen, Markus Jokela ja Liisa Keltinkangas-Järvinen).

Wiki sanoo:

In psychology, temperament refers to those aspects of an individual's personality, such as introversion or extroversion, that are often regarded as innate rather than learned. A great many classificatory schemes for temperament have been developed; none, though, has achieved general consensus in academia.

Eikö intro- tai ekstroverttiys ole luonteenpiirteitä, henkilön luonnetta?

Noin muuten genetiikka on kovasti kehittynyt Darwinin ajoista enkä osaa sanoa kuinka nopeasti genetiikkatietämys päivittyy psykiatrian puolelle vastaamaan uusimpia tutkimuksia siellä. Miten aktiivista poikkitieteellisyyttä, ei ole tiedossa.

Geenithän muuttuvat ihmisen eläessä, varsinkin geenien ilmentymät muuttuvat. Sikäli kuin ajateltaisiinkin, että luonne/temperamentti (ero ei vielä ole minulle selvä) johtuu geeneistä, eli on geenien ilmentymää, niin geenien muuttuessa ja ilmentymän muuttuessa, temperamenttikin voi muuttua.

Taisin löytää selityksen, Wikistä edelleen:

More recently, scientists seeking evidence of a biological basis of personality have further examined the relationship between temperament and character (defined in this context as the learnt aspects of personality). However, biological correlations have proven hard to confirm.
Siis määritelmän mukaan temperamentti ei ole opittua, toisin kuin luonne.

Varmasti on erilaisia tapoja oppia, mutta jo sikiö reagoi ympäristöönsä ja oppii - miksei siis myös käyttäytymistä ja luonnetta - aka synnynnäistä temperamenttia?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä31586
Horizontal
Taisin löytää selityksen, Wikistä edelleen:
More recently, scientists seeking evidence of a biological basis of personality have further examined the relationship between temperament and character (defined in this context as the learnt aspects of personality). However, biological correlations have proven hard to confirm.
Siis määritelmän mukaan temperamentti ei ole opittua, toisin kuin luonne.

Varmasti on erilaisia tapoja oppia, mutta jo sikiö reagoi ympäristöönsä ja oppii - miksei siis myös käyttäytymistä ja luonnetta - aka synnynnäistä temperamenttia?




Minä käsitän tuon niin, että temperamentti on määritelmällisesti se osa, joka on kovakoodattu aivoihin. Epäilemättä biologia asettaa jotkut rajat, joiden puitteissa yksilö voi muokkautua. Esimerkiksi lapsilla on aivan pienestä alkaen hyvin erilaisia persoonallisuuksia, vaikka he ovat saaneet jokseenkin saman kohtelun samassa perheessä, joten ei kaikki ole vain opittua tai ympäristön muokkaamaa.

Mutta lienee aika vaikeaa erottaa yksilötasolla mikä on opittua tai muutettavissa olevaa luonnetta ja mikä muuttumatonta temperamenttia.

Joku kysyi lähdettä temperamentin ja persoonallisuuden välisestä kytköksestä.

Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.): Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. (PS-kustannus 2009).

on varsin paras opas tähän aiheeseen. Tein joku vuosi sitten 6/2009 Tiede-lehteen jutun tämän ja Liisa Keltikangas-Järvisen kirjojen pohjalta.

Mutta kuten psykologiassa aina, on tärkeää ottaa mukaan myös muita dimensioita silloin, kun tulkitaan ihmisen käyttäytymistä. Muuten voi mennä pahasti metsään.

Mieli ailahtelee asioissa paljonkin. Tuttuuksien suhteen tulkinta tuottaa vaikeuksia ja odotuksista ei saa aina tolkkua. Edes omistaan. Odotus on harvoin tuottavaa ja painostus kärjistää suhteen poikkikin. Yksi hyvä indikaattori on jälleen näkemisen välitön reaktio; onko se lämmin, iloinen vai pakkohymyisen viileä eri astein tai vältteleväkin. Tätä ihmiset eivät osaa näytellä uskottavasti ja sanattoman kielen ristiriitaisuus näkyy. Selvästi töykeä vastaanotto on vihan ilmaus. Seuransa kannattaa valita ajatuksella ja välttää jo torjuvaa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
emp
Rousseau
Eli ihmisiin vaikuttaa muutkin seikat kuin temperamentti. Ja jos niitä muita seikkoja kovin paljon joutuu ottamaan huomioon, sitten ei enää tiedä jääkö mitään temperamenttia jäljelle ollenkaan. Mitä on aito minuus? Mitä olen ihmisenä, jos olen vain pelkkää kyvyttömyyttä ja poikkeavuutta?



Ei ihminen tietenkään olevain temperamenttinsa. Mutta se nyt sattuu olemaan yksi piirre, joka pysyy meissä aina - kuten silmien väri. Ainakin temperamenttitutkijoiden mukaan. Olisi yhtä tyhmää syyttää miestään sopimattomaksi itselleen ruskeiden silmien takia kuin hänen temperamenttinsa varautuneisuuden takia 20 vuoden avioliiton jälkeen. Molemmat kun ovat olleet varmasti hänen ominaispiirteitään myös 20 vuotta aiemmin. Se on sitten toinen juttu,jos aiemmin on itse tarvinnut omien piirteidensä säestäjäksi vaikkapa varautuneen miehen, mutta myöhemmin kypsyttyään j aikuistuttuaan lisää, osaa selvitä itsensä kanssa ilman tällaista ulkopuolista "jarrumiestä". Silloin toki alkaa ehkä nähdä kumppanivalintansa eri tavalla.



Olisikin hieno homma että jos huomaa ettei se systeemi enää toimi, mihin on itsensä sijoittanut toisen ihmisen kanssa, että voisi irtautua siitä ilman että alkaa tulemaan negatiivisia tunteita toista ihmistä kohtaan. Mutta ehkä suhteesta ei pääse ilman jonkinlaista inhoa, ärtymistä ja kyllästymistä. Jos suhde jotenkin hyödyttää, vaikka emotionaalisella tasolla on kuin erämaassa rämpisi, niin siitä lienee vaikea irtautua.

En minä silti ymmärrä että miehet jäävät "pihtaavan muijan" kanssa kimppaan ja sitten kehtaavat vielä kysellä seuraa muilta naisilta. Se ei ollenkaan imartele että kysellään kakkosnaiseksi. Siksi jonka kanssa ei tulla koskaan jakamaan täysin kaikkea, ja jota pitää piilotella ja salailla ettei vaan vaimo saa tietää. Olisi edes kummankin osapuolen yhteinen sopimus avoimesta liitosta, mutta harvemmin tuntuu olevan.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
MooM
Rousseau
Tämä on pirun kiinnostava seikka minulle omakohtaisesti, koska olen jokusenkin kerran erityisesti netissä, missä voidaan käydä suoraan asiaan eikä tarvitse käyttää aikaa oheissälään mitä livetilanteet ovat pullollaan, huomannut että en vaan ymmärrä sitä asiaa mitä minulle yritetään takoa kalloon. Tulee sellainen tunne kuin (muistaakseni Rauta-ajassa sanottiin:) "et sinä sitä osaa, enkä minä sinulle sitä opeta!" Ihmisillä, suurimmalla osalla, on joku tietty tatsi ihmisenä olemiseen joka itseltäni puuttuu tyystin. Voin aika pitkälle yrittää arvailla että mistä on kyse, ja yrittää analysoida sosiaalista kanssakäymistäkin kuin kyseessä olisi jonkinlainen hm... noh, en minä tiedä, mutta ei se vaan ikinä täysin valkene ja kirkastu minulle.
--
Mitä on aito minuus? Mitä olen ihmisenä, jos olen vain pelkkää kyvyttömyyttä ja poikkeavuutta?



Jos tuo ensimmäinen kappale sisälsi jonkilaisen kysymyksen, veikkaan näin sinua tuntematta, että kyse ei ole mistään taidon tai ominasuuden puutteesta vaan enemmän siitä, että luulet muilla olevan jotain ihmeellistä kykyä "ihmisenä olemiseen".

Se hallinnan tunne on yleensä vain sitä, ettei liikaa mieti, varsinkaan pieleen menneitä juttuja tai ongelmia. Jos ryhtyy analysoimaan oma tai muiden käytöstä ja hakemaan syvällisiä syitä, tulee kovin riittämätön olo. Hauskaahan kyökkipsykologia on välillä, mutta ei se jatkuvana lähestymistapana oikein toimi. Ja osa ihmisistä suorastaan karttaa kaikkea tuon suuntaista miettimistä. Nämä menee samaan kategoriaan kuin se kuuluisa "elämän tarkoitus".

Jokainen on erilainen, osa miettii poikkeavuuttaan jatkuvasti, osa pitää tilannetta normaalina. Yleensä tuo itsensä ruotimiseen keskittyvä prosessi on kiihkeimmillään teini-iässä ja laantuu lievemmäksi ja jaksoittaisemmaksi iän myötä. Osalla tuntuu loppuvan kokonaan. Herkemmillä (ja neuroottisemmilla) analysointi jatkuu aina vaan. (ja tämä ei ole vittuilua siitä, että olisit jotenkin jäänyt teinin tasolle, vaan yleisempi toteamus).

Samalla tavalla tuo "aito minuus" on vähän turha käsite. Ihminen on eri asioita eri ihmisten kanssa ja eri tilanteissa, vaikka ne peruspalikat ovatkin samat ja perusluonne on mitä on. Aidoimmillaan ollaan varmaan tilanteessa, jossa voi puhua mitä haluaa eikä tarvitse hirveästi pohtia, tuleeko oikein ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Eli lähinnä sellaisessa seurassa, jossa sinut tunnetaan hyvin eikä yksittäinen tilanne juuri muuta käsitystä sinusta.




Eipä tuo haittaa vaikka ihan kakaranakin pidettäisiin. Se minua välillä kyrsii että jotkut netissä nimittelevät huomionhakuiseksi, kun oma ideani itsestäni puhuessani ei ole se että "nyt kaikki keskustelemaan Rousseausta, on niin pirun kivaa olla huomion keskipiste!" Ei, en vaan oikein osaa puhua jostain aiheesta "kierrättämättä sitä itseni kautta", koska minusta tuntuisi teennäiseltä jos puhuu kautta rantain jostain sellaista mikä kuitenkin selkeästi liittyy omaan itseen. Miksi pitäisi teeskennellä että tässä sitä nyt vaan yleisesti puhutaan kun psykologia kiehtoo? Mikä itsestä puhumisessa on niin kauhean kamala tabu monille? Jos ei halua, niin ei sitten. Kyllä aiheista voi tosiaan puhua ilman että se oma itse tulee otettua esimerkiksi, mutta minulle se tosiaan ei luonnistu. Ja mietiskelin tänään että aikas syvällä omassa navassaan tavalla tai toisella oli kumpikin vanhempanikin, että ehkäpä en sitten osaa muuta itsekään.

Toisten ihmisten analysoiminen tuntuu kyttäämiseltä ja kyyläämiseltä. Olen muutaman kerran ottanut asiakseni tonkia jonkun ihmisen mysteeriä, ja lopputulos ei ole ollut kauhean kaunis. Ihmiset pitäisi osata jättää rauhaan. Mutta ehkäpä sitäkään ei osaa, jos ei ole koskaan osannut jättää itseäänkään rauhaan, eli se loputon itseanalysointi mikä teininä paukahti päälle jäi pysyväksi itsekidutuksen muodoksi...

Tummentamani kohta lainauksessa kommentistasi on niin totta! Sehän on se syy miksi en ole kyennyt korvaamaan kumppanuussuhdetta muilla ihmissuhteilla, ja luopumaan täysin ihanteestani että olisi vielä joku päivä Joku jonka kanssa jakaa elämä. Vaikka ilmeistä on että monissa parisuhteissa juuri se kumppani on se taho joka satuttaa ihmistä kaikista muista ihmisistä eniten.

Emotion Science
Seuraa 
Viestejä451
Vomies
Seksi johtaa hulluuteen.

Ennen Suomessa oli hyvin yleinen käsitys, jonka mukaan liika lukeminen johtaa hulluuteen. "Hän sairastui mieletään, koska luki liikaa". Psykiatri Achté selitti, että syynä uskomukseen oli intuitiivinen uskomus seksuaalisuuden ja mielisaurauden yhteydestä. Lukemista taas katsottiin liittyvän seksiin, koska lukiessa syntyvät mielikuvat olivat lähellä mielikuvitusta eli seksuaalista mielikuvitusta. Tästä voisi sitten kirjoittaa seuraavan kysymyksen, onko lukeminen melkein sama asia, kuin seksimielikuvien ajattelu?

Ei kai sitä turhaan sanota, että aivot ovat ihmisen tärkein sukupuolielin.

Monet toiminnalliset aivokuvaukset antavat vinkkiä siihen suuntaan, että tietyn liikkeen ajatteleminen aktivoi samoja aivoalueita kuin oikea tekeminen. Mielikuvissa on vielä sekin hyvä puoli, että niitä voi editoida vieläkin mehevämmäksi lisäämällä aistimuksiin väriä, kokoa, pehmeyttä, kosketeutta, lämpöä.. Niinpä fantasia voi olla monta kertaa herkullisempi kuin alkuperäinen kokemus.

Mustasukkaisuuskin tekee kipeää kun mustasukka kuvittelee, että mitä kaikkea ihanaa se oma siippa oikein tekee jonkun toisen kanssa. Ja kai se pornon lumokin perustuu siihen, että asiat ovat paremmin kuin rupisessa ja epätäydellisessä arjessa. Leffoissa ja kirjoissa seksi sujuu kuin Strömsössä.

Horizontal
Varmasti on erilaisia tapoja oppia, mutta jo sikiö reagoi ympäristöönsä ja oppii - miksei siis myös käyttäytymistä ja luonnetta - aka synnynnäistä temperamenttia?



Tosin ne vauvat n/ sikiöt tuntuvat jopajo siellä kohdussa olevan kukin omanlaisiaan temperamentiltaan. Tiedä sitten, mistä ovat sen jo ehtineet sitä ennen oppia.

Mutta tosiaankin se temperamentti on määritelty niiksi piirteiksi, jotka ovat meissä synnynnäisiä, eivät opittuja, pysyviä. Jo aivan vastasyntyneistähän tosiaan jo pystyy toteamaan vaikkapa sen, ovatko he innokkaita uusia kokemuksia kohtaan vai varautuneita ja jopa pelokkaita uuden edessä. Oppimisen kautta voi toki tätä piirrettään oppia sietämään, mutta se ensimmäinen spontaani reaktio (negatiivinen tai positiivinen) säilyy. Vasta siihen pystyy oppimisella vaikuttamaan, miten tuohon omaan spontaaniin tunnereaktioonsa suhtautuu ja millaista toimintaa sen antaa itsessään tuottaa. Tosiaankin: vanhemmiten harvemmat pärähtävät itkuun säikähtäessään jotain outoa tilannetta, mutta ne varautuneet varmasti ensin reagoivat negatiivisesti, vaikkakin osaavat oppimisen kautta jättää tuon negatiivisuutensa tarpeen vaatiessa huomiotta, eivätkä annakaan sen määrittää toimintaansa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844

Sisäänpäinkääntynyt luonne, se syntymässä säikähtänyt, on verrattavissa vaikkapa lyhytkasvuiseen ihmiseen. Lyhyt ihminen joutuu näkemään enemmän vaivaa ylettääkseen kaikkiin paikkoihin, löytääkseen sopivia vaatteita (jopa keskikokoisena joutuu ihmettelemään erinäisiä housuja että miten paljon sitä kangasta lahkeisiin saadaan nykyään tungettua ja lipputangolleko se vaate on tarkoitettu!) jne. Samalla tavalla varautunut, pelokas ihminen joutuu tekemään enemmän kuin rento ja sosiaalisessa kanssakäymisessä luottavainen ihminen. Lopulta jotkut ujot ihmiset oppivat salaamaan pelokkuutensa niin hyvin että heitä pidetään luonnostaan reloina tyyppeinä.

Kiusaantuneeksi aina tuntee itsensä kun joku väittää että hänen kokemuksensa elämästä, hänen tapansa olla on se normi johon kaikki muukin tulee verrata. Tällainen ihminen joka ei pysty kuvittelemaan mitään muuta kuin sen oman tapansa olla pitää muita tapoja väärinä tai jopa olemattomina. Saattaa vähätellä toisenlaisen ihmisen vaikeuksia, tai väittää tätä jopa epärehelliseksi jos toisen kokemukset ihmisenä olemisestä ovat aivan kertakaikkisen "omituisia" itsensä mittatikuksi järjestäneen ihmisen mielestä. Tähän perustuu mm. eräiden uskovaisten väite että jos sanoo uskovansa että Jumalaa ei ole, valehtelee. Että kaikki "oikeasti" kuitenkin tietävät että kuuluu uskoa kuten uskovainen itse uskoo.

Kun tarpeeksi itsevarma, omaan itseen verrattuna totaalisen erilainen ihminen huimalla tietäväisyydellä tokaisee että näin ne asiat ovat ja nauraa päin näköä kun yrittää kertoa että itse ei koe niin, jää paha mieli ja kaiherrus että mitenköhän sille toiselle sitten kuvailisi sitä omaa kokemustaan. Mutta minkä hyvänsä teet, niin eihän se aukene toiselle. Ehkei pidäkään. Ehkä pitää itse kehittää vastaava itsevarmuus (mielellään poislukien omahyväisyys ja silkka idiotismi). Voikohan sitä sitten olla pelokas, mutta itsevarma? Onkohan se täysi mahdottomuus? Noh, kyllähän varovaisiakin ihmisiä tarvitaan. Eivät kaikki voi olla valmiita tuosta noin vaan loikkaamaan benjiköysi nilkkaan hirtettynä jyrkänteeltä alas, luottaen apujoukkoihin ja kaikkeen mahdolliseen. Ehkä sitä voi itsevarmasti sanoa että "tätä asiaa en nyt tee, koska se on minulle liian ahdistava ja pelottava".

Sosiaalisesta kanssakäymisestä ei tosin kannata täysin pidättäytyä, vaikka ahdistaisi kuinka. Se on sellainen pakkopulla että kaikkien on pakko oppia tulemaan jotenkin toimeen lajikumppaniensa kanssa. Surullista on että joidenkin on vedettävä rauhoittavaa lääkettä puoli purkkia kerralla että voivat mennä edes kauppaan. Miten ihminen voi päätyä sellaiseen jamaan?

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat