Seuraa 
Viestejä45973

Ihminen on ensimmäiseksi ja viimeiseksi maailmassa yksin, auttamattomasti toisista erillinen olento.

Yksinäisyys on fakta, jonka voi koettaa painaa mielestään tekemällä jotain mielekästä. Sosiaalinen kanssakäyminen voi saada ihmisen hetkeksi tuntemaan yhteisöllisyyttä eli ajattelemaan me-muodossa, mutta tilanteen loputtua hän on jälleen itsensä kanssa.

Puhdas empatia on harhaa. Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Empatia on todellisuudessa sympatiaa, jota aivokemia ryydittää, mikä luo itselle vaikutelman samaistumisesta. Todellisuudessa ihminen voi vain kuvitella, miltä toisesta tuntuu. Rakkaus ei muuta yksinäisyyttä mihinkään, mutta kumppanuus voi tarjota ihmiselle seuraa pidemmäksi aikaa.

Yksinäisyyden tuntuessa arvoneutraalina faktanakin lohduttomalta ihminen voi ajatella kuuluvansa ihmiskuntaan ja olevansa maailmassa kuten kaikki toisetkin, ilman, että itsellä on ollut mahdollisuutta valita syntymäänsä. Oman olemassaolonsa hyväksyminen voi olla ajattelevalle ihmiselle vaikeaa, jos näkee ympärillään estottomasti sosiaalisia ihmisiä, jotka näyttävät elävän päivittäin kyseenalaistamatta itseään ja elämäntapaansa.

Ajattelin ensin kirjoittaa tämän kokonaan minä-muodossa, mutta en halua uskotella olevani ainoa, joka miettii samoja. Ajattelen itse asiaa positiivisen itseriittoisuuden kautta: jos ihminen riittää lähtökohtaisesti itselleen, kaikki sen päälle elämässä tuleva hyvä on plussaa.

--n

Sivut

Kommentit (23)

Vierailija
nonenymous
Puhdas empatia on harhaa. Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Empatia on todellisuudessa sympatiaa, jota aivokemia ryydittää, mikä luo itselle vaikutelman samaistumisesta. Todellisuudessa ihminen voi vain kuvitella, miltä toisesta tuntuu. Rakkaus ei muuta yksinäisyyttä mihinkään, mutta kumppanuus voi tarjota ihmiselle seuraa pidemmäksi aikaa.

Itse asiassa empatiaa on se ettei tiedä tarkalleen miltä toisesta tuntuu. Silloin jos kaksi ihmistä on samaan aikaan samassa kusessa, eikä kumpikaan pääse siitä ylös, tietävät molemmat täsmälleen miltä toisesta tuntuu.
Molemmat ovat kuin altaaseen heitetyt uimataidottomat apinat jotka yrittävät pysyä jollain keinolla pinnalla. Ihminen on ihmiselle susi.

Empatiaa on tietää miltä itsestään tuntuisi vastaavassa tilanteessa ja ymmärtää ettei itsekään pääsisi siitä tilanteesta ilman apua.
Se on siis pohjimmiltaan tervettä itsensä ja muiden ihmisten kunnioittamista.

Voin tosta Niittarin Fidasta kaivamastani Pekka Salmimiehen kirjasta kaivaa kyllä osuvammankin kuvauksen.

Ajattelin ensin kirjoittaa tämän kokonaan minä-muodossa, mutta en halua uskotella olevani ainoa, joka miettii samoja. Ajattelen itse asiaa positiivisen itseriittoisuuden kautta: jos ihminen riittää lähtökohtaisesti itselleen, kaikki sen päälle elämässä tuleva hyvä on plussaa.
--n

Sen jälkeen antaminenkin on plussaa.

deepndark
Seuraa 
Viestejä2652

Olen kanssa miettinyt tätä viime aikoina. Viime vuosina olen alkanut kaipaamaan toisten ihmisten läheisyyttä kun vielä alle 30senä nautin yksinoloa melkosen suurin määrin.
Menin äsken ulos vetämään röökin ja naapurikin oli siellä ja sain vähän aikaa seuraa hänestä.
Nykyisin kaipaan ihmisten suhteen läheistä sielutoveruutta - eli jos saisin syvällisemmän henkisen ystävän jostain samanikäisestä (mieluummin) niin se ois nannaa se!

Tommonen orpo olo ei ole kovin kiva tunne. No onneksi kesä on tulossa ja kohta voi hengailla muitten seurassa taas.

Halki, poikki, pinoon - pois mielestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ihmettelen kyllä suuresti miten ihmiset koko ajan kaatuvat siihen uskomukseen että kusipäät olisivat jotenkin onnellisempia. Jos ajatellaan jotain narsisteja niin hehän ovat äärettömän onnettomia, vaikka harvemmin nyt vetävätkään itseään kiikkuun.

Kim Kardashian compares her plight to that of a teenage girl with cancer. Yes, seriously.
http://www.sheknows.com/entertainment/a ... r-patients

Tai sitten vaikkapa Kosh. Ketään ei ole ihmiskunnan historiassa loukattu yhtä useasti ja keksitetysti kuin häntä.

jees
Empatiaa on tietää miltä itsestään tuntuisi vastaavassa tilanteessa ja ymmärtää ettei itsekään pääsisi siitä tilanteesta ilman apua.
Se on siis pohjimmiltaan tervettä itsensä ja muiden ihmisten kunnioittamista.



Njoo, kai tässäkin on osaltaan kyse sanojen merkityksistä. Jos "empatia" on myötäelämistä, jota voi edesauttaa omasta tunnemuistista löytyvät kokemukset eletystä elämästä, myönnän pystyväni itse esimerkiksi operoimaan varsin kapealla paletilla. Jos vaikkapa joku perheellinen naispuolinen työkaverini alkaa tilittää minulle lapsensa flunssasta, en osaa suhtautua asiaan oikein mitenkään yksinäisenä miehenä. En voi auttaa. Ehkäpä kertoja ei olekaan hakemassa minulta neuvoja; kunhan purkaa päätään?

deep'n'dark
Menin äsken ulos vetämään röökin ja naapurikin oli siellä ja sain vähän aikaa seuraa hänestä.
Nykyisin kaipaan ihmisten suhteen läheistä sielutoveruutta - eli jos saisin syvällisemmän henkisen ystävän jostain samanikäisestä (mieluummin) niin se ois nannaa se!

Tommonen orpo olo ei ole kovin kiva tunne. No onneksi kesä on tulossa ja kohta voi hengailla muitten seurassa taas.




Nuo pienet kohtaamiset voivat olla toisinaan poikaa, vaikka tilanteen informaatioarvo olisi nolla ja molemmat näkevät, että ilmastonmuutosta pitelee. Helmiä ovat ne harvakseltaan kohdalle osuvat kiinnostavat ihmiset, joiden kanssa ei tarvitse pitäytyä sovinnaisuuksissa.

Omalla kohdallani vuodenaika ei muuta tilannetta millään tavoin, sama pää kesät-talvet. Introverttiuteni on onneksi sen verran hallitsevaa, että minulla ei ole edes tarvetta hakeutua jatkuvasti suoraan vuorovaikutukseen ja ajatella ääneen, pärjään omine päineni varsin pitkälle. Ihmissuhteet vaativat aina vaivannäköä säilyäkseen hengissä. Itse olen aivan liian vähän kiinnostunut siitä, mitä kenellekin päivittäistasolla kuuluu, minkä huomioiminen olisi kai kumminkin aika oleellista. Pidän tarpeettomana itsekorostuksena alkaa soitella kenellekään vain raportoidakseni sitä, mitä olen jonakin satunnaisena päivänä tehnyt, kun nämä "päivittäistavarat" eivät kiinnosta edes itseäni. Kaipaan keskustelua ilmiötasolla.

--n

HuuHaata
Seuraa 
Viestejä7801

Itsellekkin introverttinä tuttu aihe. Nykyinen tapa kommonikoida pakottaa kaikki samaan muottiin. Eri tavalla luonnostaan ajattelevat ihmiset paiskataan surutta seinään.

Ei introvertin kuitenkaan tarvitse olla yksinäinen. Toki niiden kanssa, jotka innoissaan twiittailet siitä, mitä taas tänään söivät kanssa vuorovaikutus on haastavaa. Mutta samalla halutessaan on mahdollista toki kommonikoida myös kaltaistensa kanssa, kunhan ne melulta osaa löytää.

deepndark
Seuraa 
Viestejä2652
HuuHaata
Itsellekkin introverttinä tuttu aihe. Nykyinen tapa kommonikoida pakottaa kaikki samaan muottiin. Eri tavalla luonnostaan ajattelevat ihmiset paiskataan surutta seinään.

Ei introvertin kuitenkaan tarvitse olla yksinäinen. Toki niiden kanssa, jotka innoissaan twiittailet siitä, mitä taas tänään söivät kanssa vuorovaikutus on haastavaa. Mutta samalla halutessaan on mahdollista toki kommonikoida myös kaltaistensa kanssa, kunhan ne melulta osaa löytää.




Facebook ja muut "Kerää kaikki ystävät ja tutut yhteen nippuun" on suht perseestä. Ennen joka netin nurkkaan kehitty pieniä ryhmiä olemaan erillään muusta netistä - se oli sillä tavalla paljon mielenkiintoisempaa. Sanottakoon vielä että se efekti jonka Facebook ja muut luo, on enemmänkin negatiivisen luonteinen kuin positiivisen.

Halki, poikki, pinoon - pois mielestä.

HuuHaata
Seuraa 
Viestejä7801
deep'n'dark
HuuHaata
Itsellekkin introverttinä tuttu aihe. Nykyinen tapa kommonikoida pakottaa kaikki samaan muottiin. Eri tavalla luonnostaan ajattelevat ihmiset paiskataan surutta seinään.

Ei introvertin kuitenkaan tarvitse olla yksinäinen. Toki niiden kanssa, jotka innoissaan twiittailet siitä, mitä taas tänään söivät kanssa vuorovaikutus on haastavaa. Mutta samalla halutessaan on mahdollista toki kommonikoida myös kaltaistensa kanssa, kunhan ne melulta osaa löytää.




Facebook ja muut "Kerää kaikki ystävät ja tutut yhteen nippuun" on suht perseestä. Ennen joka netin nurkkaan kehitty pieniä ryhmiä olemaan erillään muusta netistä - se oli sillä tavalla paljon mielenkiintoisempaa. Sanottakoon vielä että se efekti jonka Facebook ja muut luo, on enemmänkin negatiivisen luonteinen kuin positiivisen.



Joo. Toki introverttien yksinäisyys ja maailmantuska on ollut aina olemassa.

Nykyisin vain se hauskojen juttujen kertoja, joka liitää sosiaalisesta tilanteesta toiseen luontevasti, ja itselleen sopivasti, on suuri voittaja sosiaalisessa pelissä (toki ollut aina, mutta nykyään erityisesti). He valloittavat yhteisöt, keräävät eniten peukutuksia ja tapaavat tukahduttaa muun vuorovaikutuksen kokonaan alleen. Ikävä juttu niille, jotka kaipaisivat erilaista kanssakäymistä.

Asiaan jossain määrin liittyen. Olin konferenssissa vuosikausia sitten. Siellä oli henkilö, joka oli hyvin lahjakas toimimaan ihmisten kanssa. Varmaan olisi herra vitseineen menestynyt stand-up koomikkona oikein hyvin. Meitä oli osallistujina muutamia kymmeniä. Jossain vaiheessa konferenssiä havahduin, ettei luentojen lisäksi, jotka aina ovat jossain määrin hyödyllisiä mutta harvoinpa superhyödyllisiä, kukaan keskustellut aihealueesta yhtään vaan kaikkea mahdollista sen vierestä koomikon johtaessa joukkoa. Saman alan ammattilaisia ympäri maailmaa, ja vuorovaikutuksen puutteen takia koko hyöty paikalla olemisesta hyvin lähellä nollaa. Havahduin, ja vietin loppupäivät pääasiassa kokouskaupunkiin tutustuen.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
nonenymous
Ih Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Empatia on todellisuudessa sympatiaa, jota aivokemia ryydittää, mikä luo itselle vaikutelman samaistumisesta. Todellisuudessa ihminen voi vain kuvitella, miltä toisesta tuntuu. Rakkaus ei muuta yksinäisyyttä mihinkään, mutta kumppanuus voi tarjota ihmiselle seuraa pidemmäksi aikaa.



Kun saan jännät sävärit jostain asiasta tai ajatuksesta, olkoon innoittajana sitten luonto, taide, mikä hyvänsä, mietin toisinaan että kuinka usein ja paljon on mahdollista kokea toisen ihmisen kanssa täysin identtinen säväri. Kyllä sellaistakin on joskus tapahtunut että toisen ihmisen kanssa yhtäkkiä tuntee melkein käsinkosketeltavasti ympärillä väreilevän energian kun kumpikin on täsmälleen samalla tajuudella, todetta tajuaa keskeisen pointin jostain jutusta samalla tavalla. Mutta kovin harvinaista tuo on. Ja nykyään tietysti mahdotonta koska en kohtaa ihmisiä joiden kanssa pääsisin samalle taajuudelle. Ne ihmiset joiden kanssa joskus pääsin eivät ole enää ulottuvillani.

Ilman sitä energeettistä kokemusta kuinka silmiin syttyy valo ja ihokarvat nousee pystyyn en minäkään uskoisi että voi tietää miltä toisesta tuntuu. Mutta nykyään se alkaa vaikuttaa lähinnä menneen talven lumilta. Ehkä keski-ikäiset ihmiset ovat niin väsähtäneitä ja nääkähtäneitä ettei heidän keskuudessaan viiksikarvakaan värähdä ja sitä tiettyä tajuamisen kokemusta ei tule yhdessä kenenkään kanssa. Mitä pidempään ihminen on ehtinyt elää, sitä pidemmälle hän on kehittynyt omana itsenään olemisessa, ja sitä suljetumpi hän on muita kohtaan. Äärimmäisen sosiaaliset ihmiset tietysti kuvittelevat ymmärtävänsä kaikkia muita koska he itse "yleisesti yhteensopivina" pärjäävät kenen kanssa tahansa, mutta eivät he saavuta kuin hyvin pinnallisen yhteyden pinnallisissa asioissa. Veret seisauttavaa tajuamisen tunnetta ei tule, mutta sitähän he eivät tavoittelekaan.

Juttu taisi kääntyä yksinäisyydestä aika sujuvasti yhteen sen aiheuttajaan tahi ainakin sitä edesauttavaan eli introverttiuteen, mutta ei haittaa. Täällä saa meikäläinenkin (INTJ-persoonallisuus) vetää monologiaan ilman suunvuoron kyttäämistä...

Rousseau
nonenymous
Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. - -



Kun saan jännät sävärit jostain asiasta tai ajatuksesta, olkoon innoittajana sitten luonto, taide, mikä hyvänsä, mietin toisinaan että kuinka usein ja paljon on mahdollista kokea toisen ihmisen kanssa täysin identtinen säväri.
- -
Äärimmäisen sosiaaliset ihmiset tietysti kuvittelevat ymmärtävänsä kaikkia muita koska he itse "yleisesti yhteensopivina" pärjäävät kenen kanssa tahansa, mutta eivät he saavuta kuin hyvin pinnallisen yhteyden pinnallisissa asioissa. Veret seisauttavaa tajuamisen tunnetta ei tule, mutta sitähän he eivät tavoittelekaan.



^Rousseau, jo ennen tänne rekisteröitymistäni palstaa lueskelleena sanoisin sulla olevan noin yleisestikin aika varteenotettavia ajatuksia... Olen tunnistavinani niistä omaakin ajatusmaailmani. Onx tää virtuaaliempatiaa?

Täällä oli jossain "elämää introverttina ekstroverttien maailmassa" tjsp. -keskustelu, jossa joku mainitsi ajatelleensa introjen elävän omassa päässään niin vahvasti, että ulkoinen todellisuus jää pakostakin etäisemmäksi, ja kahden maailman välille tuppaa muodostumaan raja. Minullakin määrätynlainen ulkopuolisuuden tunne on seuralaisena kaikkialla; harvoin unohdan itseni kokonaan. Ennen käytin alkoholia vuosia, melko pahaan ongelmaan asti osaltaan juuri sietääkseni löyhäpäitä ihmisiä paremmin, mutta nykyään täysin selväpäisenä en pääse itseäni karkuun oikein muuten kuin harventamalla kanssakäymistä ja harrastamalla yksilölajeja. Ahdistuneisuushäiriööni käytän SSRI-lääkitystä, mikä on omiaan louhimaan tunneskaalan ääripäitä matalammiksi ja päiväni ovat enempi-vähempi ennustettavia (sopii sinänsä minulle; yllätyksetön arki vapauttaa aivokapasitettia muuhun).

Oman minuuden kokemus on niin hallitseva, että me-muodossa ajattelu ei onnistu juuri koskaan, joskin varon sanomasta tätä työpaikalla tiimipalavereissa... Toiminnan tasolla pystyn silloin ulkoistamaan ajatteluani, kun siitä minulle maksetaan.

Minulla on nyt kolmekymppisenä jostain syystä vaikeaa suhtautua oman ikäryhmäni ihmisiin vakavasti (jos kohta meikäläisen tuttavapiirit eivät kovin suuret olekaan, mutta silti). Tuntuu, että enemmistö jengistä elää niin arkirooliensa vankeina työnsä ja perheensä ja ihmissuhdeongelmiensa kanssa, että niiden ulkopuolelta ajattelu ei oikein onnistu. Mitäsullekuuluu yms. sovinnaisuutta on tarjolla kaikkialla. Enemmän pidänkin lapsista, vanhuksista (varauksin) sekä eläimistä, yhteistä kaikille aitous.

--n

HuuHaata
Seuraa 
Viestejä7801
nonenymous
Minulla on nyt kolmekymppisenä jostain syystä vaikeaa suhtautua oman ikäryhmäni ihmisiin vakavasti (jos kohta meikäläisen tuttavapiirit eivät kovin suuret olekaan, mutta silti). Tuntuu, että enemmistö jengistä elää niin arkirooliensa vankeina työnsä ja perheensä ja ihmissuhdeongelmiensa kanssa, että niiden ulkopuolelta ajattelu ei oikein onnistu.



Koetko tämän ongelmallisena itsellesi? Näetkö, että oman suhtautumisesi tulisi kehittyä ymmärtämään näitä ihmisiä, vai että voit pitkälti sulkea heidät elämästäsi oman elämäsi laadun siitä kärsimättä?

Ylipäätään yksinäisyys koetko sen negatiivisena asiana, vai pakollisena väistämättömänä asiana ihmisen elämässä?

nonenymous
Puhdas empatia on harhaa. Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Empatia on todellisuudessa sympatiaa, jota aivokemia ryydittää, mikä luo itselle vaikutelman samaistumisesta. Todellisuudessa ihminen voi vain kuvitella, miltä toisesta tuntuu.

"Empatia" on pulinointikäsite, joka otettiin käyttöön joskus 60-luvun lopulla ensin kaiken maailman "pop-pappien" ja "nuorisopsykologien" (YLEssä ym.) kautta ja ainakin minä, joka olin silloin teini-ikäinen, muistan suhtautuneeni siihen heti vais- tomaisen epäluuloisesti, vaikka en mistään psykologiasta tiennytkään yhtään mitään. Lähinnä se oli sitä, että se oli "vääränlaista porukkaa", joka toi sitä esille. Todellisuudessa me tunnemme joko sympatiaa tai antipatiaa, tai emme kumpaa- kaan, jolloin kohde on meille yhdentekevä, emmekä muista emmekä kokoa vais- tomaisestikaan sitä koskevia muistikuvia tai tietoja.Jos kohde on "arvoituksellinen", keräämme tietoa, syystä tai toisesta. Empatian tarkoitus muka "ylittää sympatian ja antipatian vastakkainasettelu", mutta sepä ei ole noin vain mekanismillisesti "ylitettävissä", vaan sellainen o vahän kuin yritettäisiin "ylittää ykkösen ja nollan (tai miinus ykkösen) vastakkainasettelu ATK-teknologiassa".

Empatia on myös yritetty samaistaa eläytymisen kanssa, joka on estetiikan käsi- te, ja tarkoittaa sillä tavalla toiminnallisesti jonkun toisen toisen asemaan asettu- mista, että "miten eläytyjä ajattelisi, jos HÄN toimisi kuin eläytymisen kohde".

Empatialla ei ole kuitenkaan minkäänlaista erikoisasemaa eläytymisessä, eikä eläy- tyminen edellytä mitään "empatiaa": ihan yhtä hyvin voidaan eläytyä johonkin "onnenhuumaan" kuin vihaan ja raivoonkin! Eläytyminen kertoo AINA nimenomaan eläytyjän, eikä eläytymisen kohteen psyykkistä objekteista. Eläytyminen voi olla kyllä mahdotonta, jos on esimerkiksi mahdotonta käsittää, mikä jossakin itselle neutraalissa asiassa herättää jossakussa muussa jatkuvaa kiukkua, tai mahdollisesti nauramista, esimerkiksi pahanilkistä.

Rakkaus ei muuta yksinäisyyttä mihinkään, mutta kumppanuus voi tarjota ihmiselle seuraa pidemmäksi aikaa.

Yksinäisyyden tuntuessa arvoneutraalina faktanakin lohduttomalta ihminen voi ajatella kuuluvansa ihmiskuntaan ja olevansa maailmassa kuten kaikki toisetkin, ilman, että itsellä on ollut mahdollisuutta valita syntymäänsä. Oman olemassaolonsa hyväksyminen voi olla ajattelevalle ihmiselle vaikeaa, jos näkee ympärillään estottomasti sosiaalisia ihmisiä, jotka näyttävät elävän päivittäin kyseenalaistamatta itseään ja elämäntapaansa.

Ajattelin ensin kirjoittaa tämän kokonaan minä-muodossa, mutta en halua uskotella ole- vani ainoa, joka miettii samoja. Ajattelen itse asiaa positiivisen itseriittoisuuden kautta: jos ihminen riittää lähtökohtaisesti itselleen, kaikki sen päälle elämässä tuleva hyvä on plussaa.
--n

HuuHaata
nonenymous
Minulla on nyt kolmekymppisenä jostain syystä vaikeaa suhtautua oman ikäryhmäni ihmisiin vakavasti (jos kohta meikäläisen tuttavapiirit eivät kovin suuret olekaan, mutta silti). Tuntuu, että enemmistö jengistä elää niin arkirooliensa vankeina työnsä ja perheensä ja ihmissuhdeongelmiensa kanssa, että niiden ulkopuolelta ajattelu ei oikein onnistu.



Koetko tämän ongelmallisena itsellesi? Näetkö, että oman suhtautumisesi tulisi kehittyä ymmärtämään näitä ihmisiä, vai että voit pitkälti sulkea heidät elämästäsi oman elämäsi laadun siitä kärsimättä?

Ylipäätään yksinäisyys koetko sen negatiivisena asiana, vai pakollisena väistämättömänä asiana ihmisen elämässä?




*Jahas, psykologi kysyy...

Mitenkö koen toisten ihmisten elämäntilanteet? Vaihtelevasti... Aika usein tunnen seuraavani sivummalta, miten ikäpolveni ihmiset elävät niitä kuuluisia ruuhkavuosiaan aika oppikirjojen kuvausten mukaan. Ihan mukavia ihmisiä sinänsä, mutta sovinnaisia... tuntuu että heillä ei ole resursseja ajatella laatikon ulkopuolelta, joko kiireensä tai taipumustensa vuoksi. Ehkä sitten joskus, kun he ovat saaneet lapset maailmalle ja jäävät tyhjään kotiinsa he kehittävät itselleen jonkin viidenkympin kriisin tuntiessaan jäävänsä tyhjän päälle, kun oma identiteetti rakentuu sosiaalisesti hyväksyttävän kaavan mukaan?

Yksinäsyys - uhka vain mahdollisuus? Oman yksinäisyyteni otan otsikon mukaan faktana. Se on siis ihan eksistentiaalinen juttu, ts. ihminen on minusta lähtökohtaisesti ja olentona "minä", ei "me". Osaan arvostaa hyviä ihmissuhteita, mutta oma sisäänpäin suuntautuva persoonallisuuteni ja elämäntyylini tekevät ihmisten kohtaamisen haasteelliseksi näin pirstaloituneessa yhteiskunnassa, jossa ihmisiä tavatakseen on käytävä töissä (rahan vuoksi), hankkia keppihevoseksi sosiaalisia harrastuksia (pidän yksilölajeista) tai pyöriä baareissa (ei toimi, olen alkoholisti). Näiden ulkopuolisissa yhteyksissä tuntemattomille puhuminen julkisilla paikoilla on kansallisella sanattomalla sopimuksella mielenterveyspotilaiden ja hörhöjen yksinoikeus. En ole mielestäni kumpaakaan, joten katselen tuolla ulkona ohi kuten kaikki muutkin.

Ei kuulosta kovin positiiviselta, mutta todellisuus on valoisampi.

--n

jebsu
nonenymous
Puhdas empatia on harhaa. Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Empatia on todellisuudessa sympatiaa, jota aivokemia ryydittää, mikä luo itselle vaikutelman samaistumisesta. Todellisuudessa ihminen voi vain kuvitella, miltä toisesta tuntuu.

"Empatia" on pulinointikäsite, joka otettiin käyttöön joskus 60-luvun lopulla ensin kaiken maailman "pop-pappien" ja "nuorisopsykologien" (YLEssä ym.) kautta
- -
Todellisuudessa me tunnemme joko sympatiaa tai antipatiaa, tai emme kumpaakaan, jolloin kohde on meille yhdentekevä, emmekä muista emmekä kokoa vaistomaisestikaan sitä koskevia muistikuvia tai tietoja.
- -
Eläytyminen kertoo AINA nimenomaan eläytyjän, eikä eläytymisen kohteen psyykkistä objekteista. Eläytyminen voi olla kyllä mahdotonta, jos on esimerkiksi mahdotonta käsittää, mikä jossakin itselle neutraalissa asiassa herättää jossakussa muussa jatkuvaa kiukkua, tai mahdollisesti nauramista, esimerkiksi pahanilkistä.



Tänne kirjoittaminen näyttää siis kaikkiaan kannattaneen... Siis jumankekka, juuri tuotahan minä olen ajanut itseksenikin takaa kaiken aikaa, tuollaista "pulinointikäsitettä"... mikä on mennyt vain minulta, ´70-luvun lopussa syntyneeltä ohi.

Omat havaintoni ja järkeni ovat pistäneet "empatialle" kampoihin koko ajan, kun tajuan väistämättä oman rajallisuuteni ja objektiivisuuden hankaluudet: minä... siis me tulkitsemme tilanteita aina (vain) omista lähtökohdistamme käsin, sillä ymmärryksellä mikä kenelläkin sattuu olemaan. Empatia on siksi väistämättäkin vain sympatiaa, siis sitä että kuvitellaan, miltä toisesta mahtaa tuntua missäkin tilanteessa. Omaa tulkintaamme helpottaa vastapuolen viestintä kokonaisuudessaan (puhutun lisäksi eleet, ilmeet, äänenpainot tms.) sekä minun, tulkitsijan jo eletyt kokemukset.

Kuulostaa näin kirjoitettuna vähän autistiselta rautalankaempatialta, mutta minkäs teet, jos rehellinen haluaa olla. Koska en voi tietää, miltä toisesta todella tuntuu, minä tulkitsen, kuvittelen ja joskus vähän näyttelenkin ymmärtäväni, koska se on ystävällistä. Tällainen suhtautumistapojen jako sympatiaan, välinpitämättömyyteen (ja joskus antipatiaankin) on joskus ihan tervettä itsesuojeluakin. Oma työni esimerkiksi sattuu olemaan kasvatus- ja opetusalalla. Olen mielestäni jo kohtuullisen hyvä olemaan huolestumatta liiaksi asioista, jotka ovat oikeasti omien vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella. Voin kyllä tuntea sympatiaa vaikeuksissa olevia ihmisiä kohtaan, mutta en suostu palamaan loppuun mahdottomien tapausten edessä. Teen työpaikalla parhaani ja tarvittaessa delegoin asioita eteenpäin, ja kotona keskityn omaan eksistentiaaliseen ahdistukseeni...

--n

jussipussi
Seuraa 
Viestejä61805
nonenymous
Ihminen on ensimmäiseksi ja viimeiseksi maailmassa yksin, auttamattomasti toisista erillinen olento.



Pieleen meni, olet kosmoksessa kiinni/yhtä kuin mälli Junttilan talon seinässä. Tämä meidän mielemme nyt vain kuvittelee kaikenlaisia, ei siihen kannata aina uskoa...

En ole yksin ajatusteni kanssa

“As long as you still experience the stars as something "above you", you lack the eye of knowledge.”

― Friedrich Nietzsche

jussipussi
nonenymous
Ihminen on ensimmäiseksi ja viimeiseksi maailmassa yksin, auttamattomasti toisista erillinen olento.



Pieleen meni, olet kosmoksessa kiinni/yhtä kuin mälli Junttilan talon seinässä. Tämä meidän mielemme nyt vain kuvittelee kaikenlaisia, ei siihen kannata aina uskoa...



Joskus hyvänä päivänä, hetkellisessä mielenhäiriössä voin tuntea olevani yhtä kaiken kanssa jopa panteismiin asti... Huonona päivänä olen vain liki karvaton apina, eliö tai kasa atomeita. Useimmiten olen jotain tuolta väliltä. Painovoima pitää jalat maassa, tiedostan paikkani pallolla ja välillä hoksaan oman inhimillisen perspektiiviharhani, sen jonka seurauksena erehdyn pitämään itseäni merkittävämpänä kuin olenkaan.

--n

jussipussi
Seuraa 
Viestejä61805
nonenymous
jussipussi
nonenymous
Ihminen on ensimmäiseksi ja viimeiseksi maailmassa yksin, auttamattomasti toisista erillinen olento.



Pieleen meni, olet kosmoksessa kiinni/yhtä kuin mälli Junttilan talon seinässä. Tämä meidän mielemme nyt vain kuvittelee kaikenlaisia, ei siihen kannata aina uskoa...



Joskus hyvänä päivänä, hetkellisessä mielenhäiriössä voin tuntea olevani yhtä kaiken kanssa jopa panteismiin asti... Huonona päivänä olen vain liki karvaton apina, eliö tai kasa atomeita. Useimmiten olen jotain tuolta väliltä. Painovoima pitää jalat maassa, tiedostan paikkani pallolla ja välillä hoksaan oman inhimillisen perspektiiviharhani, sen jonka seurauksena erehdyn pitämään itseäni merkittävämpänä kuin olenkaan.

--n




Mielen temppuja, ei tarvitse ajatella ollakseen yhtä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
nonenymous
Juttu taisi kääntyä yksinäisyydestä aika sujuvasti yhteen sen aiheuttajaan tahi ainakin sitä edesauttavaan eli introverttiuteen, mutta ei haittaa. Täällä saa meikäläinenkin (INTJ-persoonallisuus) vetää monologiaan ilman suunvuoron kyttäämistä...

Rousseau
nonenymous
Ihminen ei voi koskaan todella tietää, miltä toisesta tuntuu. - -



Kun saan jännät sävärit jostain asiasta tai ajatuksesta, olkoon innoittajana sitten luonto, taide, mikä hyvänsä, mietin toisinaan että kuinka usein ja paljon on mahdollista kokea toisen ihmisen kanssa täysin identtinen säväri.
- -
Äärimmäisen sosiaaliset ihmiset tietysti kuvittelevat ymmärtävänsä kaikkia muita koska he itse "yleisesti yhteensopivina" pärjäävät kenen kanssa tahansa, mutta eivät he saavuta kuin hyvin pinnallisen yhteyden pinnallisissa asioissa. Veret seisauttavaa tajuamisen tunnetta ei tule, mutta sitähän he eivät tavoittelekaan.



^Rousseau, jo ennen tänne rekisteröitymistäni palstaa lueskelleena sanoisin sulla olevan noin yleisestikin aika varteenotettavia ajatuksia... Olen tunnistavinani niistä omaakin ajatusmaailmani. Onx tää virtuaaliempatiaa?

Täällä oli jossain "elämää introverttina ekstroverttien maailmassa" tjsp. -keskustelu, jossa joku mainitsi ajatelleensa introjen elävän omassa päässään niin vahvasti, että ulkoinen todellisuus jää pakostakin etäisemmäksi, ja kahden maailman välille tuppaa muodostumaan raja. Minullakin määrätynlainen ulkopuolisuuden tunne on seuralaisena kaikkialla; harvoin unohdan itseni kokonaan. Ennen käytin alkoholia vuosia, melko pahaan ongelmaan asti osaltaan juuri sietääkseni löyhäpäitä ihmisiä paremmin, mutta nykyään täysin selväpäisenä en pääse itseäni karkuun oikein muuten kuin harventamalla kanssakäymistä ja harrastamalla yksilölajeja. Ahdistuneisuushäiriööni käytän SSRI-lääkitystä, mikä on omiaan louhimaan tunneskaalan ääripäitä matalammiksi ja päiväni ovat enempi-vähempi ennustettavia (sopii sinänsä minulle; yllätyksetön arki vapauttaa aivokapasitettia muuhun).

Oman minuuden kokemus on niin hallitseva, että me-muodossa ajattelu ei onnistu juuri koskaan, joskin varon sanomasta tätä työpaikalla tiimipalavereissa... Toiminnan tasolla pystyn silloin ulkoistamaan ajatteluani, kun siitä minulle maksetaan.

Minulla on nyt kolmekymppisenä jostain syystä vaikeaa suhtautua oman ikäryhmäni ihmisiin vakavasti (jos kohta meikäläisen tuttavapiirit eivät kovin suuret olekaan, mutta silti). Tuntuu, että enemmistö jengistä elää niin arkirooliensa vankeina työnsä ja perheensä ja ihmissuhdeongelmiensa kanssa, että niiden ulkopuolelta ajattelu ei oikein onnistu. Mitäsullekuuluu yms. sovinnaisuutta on tarjolla kaikkialla. Enemmän pidänkin lapsista, vanhuksista (varauksin) sekä eläimistä, yhteistä kaikille aitous.

--n




Sepä olisi kiva tietää että oliko ensin muna vai kana. Kehittyykö ihmiselle vahva minä-tunne jolloin hän ei saa kontaktia ympäristöönsä koska elää omassa umpiossaan, vai meneekö se niin päin että jos ei jostain syystä saa kontaktia ympäristöönsä, umpioituu omaan minuuteensa? Itse olen alunperin korvesta jossa ei ollut kuin muutama ikäiseni lapsi ja omaa sukupuoltani ei yhtäkään edustajaa. Mutta sitten kun siirryimme asumaan vähän väkirikkaammalle alueelle, en edes mennyt ominpäin tuputtamaan seuraani ikäisilleni tytöille koulussa, vaan ainoan ystäväni sain sillä tavalla että hän kysyi minua kaverikseen. Ilman hänen yhteydenottoaan olisin varmaan tuhertanut jotain omiani kaikki välitunnit eikä mieleeni olisi koskaan juolahtanut sellaista ajatusta että menisin aktiivisesti hakemaan muiden seuraa. Joko olin oppinut leikkimään yksin, tai sitten aivoissani ON sellaista häikkää että helposti valun omaan maailmaani jos eivät ulkopuolisesti tunkeudu lähelleni hyvin tai pahoin aikein. (Pahojen aikeiden kanssa iholle tunkeneet ovat tietysti omalta osaltaan lisänneet/pahentaneet sitä että oman minän umpio, erakoituminen, on vaikuttanut luontevalta ja turvalliselta vaihtoehdolta.)

Vakaumukseltani itse katson olevani panteisti, mutta siltikään en pysty aidosti tuntemaan että olisin yhtä kaiken kanssa. Parhaimmillaan ehkä koko olemassaolon noin yleisesti ja yhtäläisesti, esim. oleskellessani luonnossa kauniina kesä- tai syyspäivänä. Mutta ihmisten kanssa en koe olevani yhtä.

Toki hetkittäisiä samankaltaisuuksia muiden kanssa löytyy, kuten tuo "ajatusmaailman tunnistaminen". Ei meidän miljardien ihmisten joukossa voi välttää mitenkään sitä että aina jossain asiassa on yhtäläisyyttä toisen ihmisen kanssa. Joku on sanonut että ihmiset ovat onnellisia kaikki samalla tavalla ja onnettomia kukin omalla tavallaan, tai jotain sinnepäin, mutta joskus minusta tuntuu että voi se olla toisinpänkin. Tai ainakin aika usein tuntuu että monet ovat onnettomia täsmälleen samalla tavalla. Juttu alkaa aina niin että lapsuudesta jo puuttuu tietty perusturvallisuudentunne, koulussa on kiusattu, kotona oli joku ihminen jonka ongelmien selvittelyyn upposivat koko perheen voimavarat jne. Joidenkin ihmisten kohdalla tuntuu että koko elämä on vain loputtomat päähänpotkijaiset joissa kokeillaan että koska murtuu. Konkreettisesti tulee mieleen se miten minua koulussa kiusannut poika maanitteli että ala itkeä, niin lopetan. En alkanut. En osoittanut minkäänlaisia tunteita julkisesti. Perusonnettoman ilmeen lisäksi, siis.

Joskus tulee mieleen että elämä on kiusaaja joka rääkkää niin kauan että olet ihan paskana, murtuneena. Ja mitä sitten tapahtuu? Ei niin mitään. Minä en ainakaan ole kokenut että kun hätä olisi suurin, apu olisi lähinnä. Paremminkin kauimpana se yleensä on.

Kaikki nämä sanonnat ovat niin onttoja, että parempi keksiä vaikka omia.

Eihän yksinäisyyden tietysti kidutusta tarvitse olla. Että sikäli meni vähän aiheesta sivuun. Mutta ehkä se ihmistä pitää yksinäisyyden tilassa että jos kokee kaikenlaisia ikäviä asioita, niitä ei pysty toisen kanssa jakamaan. Jos liikaa kertoo ikävistä asioista, on rasittava katkera ruikuttaja jonka seuraa ei kaipaa kukaan. Jollakulla on voinut olla vieläkin ikävämpiä asioita elämässään, ja hän katsoo että hänellä on kärsimyksen kunniakruunu päässään, joten muiden vähäisemmät tarinat eivät merkitse mitään koska hän on ainoa joka saa valittaa. Joillakuilla ei ole ollut mitään vaikeuksia, ja heillä lyö tyhjää päässä kun yrittävät ymmärtää jotain mitä eivät pysty. Sen blanco-tilan näkee melkeinpä silmistä kun toinen on ihan pihalla kuin lumiukko jos hänelle alkaa käymään läpi koko elämäänsä. Jotkut jopa nauravat hämmentyneinä kun eivät usko että paska sataa aina samasta ikkunasta sisään.

Sitten on tietysti ne Kollaa kestää -tyypit joiden mielestä kaikesta pitäisi aina selvitä kuin teflonpannu, ei tunnu missään.

Me monet ihmiset koemme samoja asioita, mutta suhtaudumme niihin eri tavoin. Siksi pysymme erillisinä.

Rousseau
Sepä olisi kiva tietää että oliko ensin muna vai kana. Kehittyykö ihmiselle vahva minä-tunne jolloin hän ei saa kontaktia ympäristöönsä koska elää omassa umpiossaan, vai meneekö se niin päin että jos ei syystä saa kontaktia ympäristöönsä, umpioituu omaan minuuteensa?



Minulla tuo taitaa olla kananmuna, både - och... Satuin olemaan perheemme kahdesta lapsesta se ensimmäinen ja silloisessa taloyhtiössämmekään ei ollut muita lapsia, joten sain touhuta hiekkalaatikolla omikseni. ´80-luvun mittaan pyörin kyllä silloisissa pihaleikkiporukoissa muiden mukana, mutta ainakin yhtä kivaa minusta oli kuljeskella lähiömetsissä omikseni. Ja kun katson vanhempiani ja sukulaisiani, niin melko kömpelösti sosiaalista ja vetäytyvää porukkaa suunnilleen kaikki. Puolet minustakin on geeneihin kirjoitettua, puoleen voin yrittää vaikuttaa suhtautumisellani. Ehkäpä pitäisi odottaa ihmisiltä vähemmän ja opetella puhumaan small talkiakin ainakin alkuun, kun aika monille "suoraan asiaan" meneminen tuntuu olevan hankalaa. Itse mielelläni oikaisisin turhien kohteliaisuuksien yli, kun en piittaa sosiaalisista peleistä enkä arvoasetelmista.

Rousseau
Vakaumukseltani itse katson olevani panteisti, mutta siltikään en pysty aidosti tuntemaan että olisin yhtä kaiken kanssa. Parhaimmillaan ehkä koko olemassaolon noin yleisesti ja yhtäläisesti, esim. oleskellessani luonnossa kauniina kesä- tai syyspäivänä. Mutta ihmisten kanssa en koe olevani yhtä.



Minullakin luonto on se... luonnollinen ympäristö. Kalastaminen yksin avomeren näköpiirissä on hienointa, mitä osaan tuolla ulkona tehdä. Pidän myös kävelylenkeistä. Rakennetussa ympäristössä olen jotenkin ihmisen mittakaavan ja geometrian vanki, luonnossa taas sulaudun joukkoon ja avarassa maisemassa näen itseni oikeassa mittakaavassa, ts. pienenä. Saman tunteen voin tavoittaa joskus myös katselemalla pimeällä tähtiä, kun tajuan näkeväni avaruuteen asti enkä vain "lamppuja katossa". Sitäpaitsi luonnon äänimaailma voi olla vaikka miten voimakas olematta stressaavaa, toisin kuin ihmisten teknologinen melu (kuuntelen kyllä konemusaa, mutta musiikkinsahan voi itse valita).

Rousseau
Joku on sanonut että ihmiset ovat onnellisia kaikki samalla tavalla ja onnettomia kukin omalla tavallaan, tai jotain sinnepäin, mutta joskus minusta tuntuu että voi se olla toisinpänkin. Tai ainakin aika usein tuntuu että monet ovat onnettomia täsmälleen samalla tavalla.



Ilon ajatellaan helposti olevan sosiaalista, surun yksinäistä. "Jaettuna ilo kaksinkertaistuu, suru puolittuu", vai mitensenytoli... Mutta en minäkään tuota mallia ihan suorilta osta, riippuu varmaan ihmisestä ja sosiaalisesta kontekstista. Perisuomalainen "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" saattaa olla joskus ihan viisastakin, ja vastaavasti voi olla joskus helpompaa käpertyä reilusti itseensä saadakseen palikat päässään oikeille paikoilleen. Ja minussa kun on muutenkin voimakkaana halu tehdä asioita itselleni, ei kunnian_himosta eli ulkoisen tunnustuksen tähden, on silloin aika luontaistakin iloita ja murehtia omikseen. Voi toki porukassakin toisinaan hauskaa olla, asia ratkaisee. Ja porukka.

Pohjimmiltani uskon vastausten ongelmiin olevan ihmisessä itsessään, jos niille antaa mahdollisuuden löytyä (ajan kanssa). Olin pitkään aikeissa hakeutua psykoterapiaan ahdistukseni kanssa, kunnes ymmärsin terapeuttienkin olevan vain ihmisiä. Miten joku toinen voi tietää minua paremmin, miten minun tulee elää, miten suhtautua asioihin? Mieluummin luen vaikkapa filosofiaa.

Rousseau
Me monet ihmiset koemme samoja asioita, mutta suhtaudumme niihin eri tavoin. Siksi pysymme erillisinä.



Totta, ja tämä kai se on kaiken suola. Itse käytän tässä silmälasivertausta. Uskon todellisuuden itsessään olevan kyllä yksi ja sama kaikille, mutta kukin katselee sitä oman rajallisen ymmärryksensä ja aistimaailmansa linssien läpi, elämänkokemuksensa valossa. Jos joku kertoo minulle kokemastaan siten, että tunnistan saman asian itsestänikin, syntyy tunne yhteisymmärryksestä. Näin on tapahtunut muuten tämänkin keskustelun puitteissa tänään, mikä ilahduttaa minua aidosti. Kiitoksia!

--n

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844

Ole hyvä vaan.

Joskus se ettei jonkun ihmisen kanssa löydy aitoa yhteyttä ottaa todella päähän. Tekee mieli melkein huutaa sille toiselle että mikä #¤%& sinua vaivaa, kun tuntuu että hän hämärtää yhteyttä kätkeytymällä joidenkin maneerien tai päähänpinttymiensä taakse. Kollektiivinen maneeri ja päähänpinttymä on se ettei saa puhua liian vakavia, ettei vaan kukaan hermostu. Jos ottaa "liian erikoisen" aiheen esille kahvipöydässä, se saatetaan vaieta kiusaantuneen olemattomiin tai se nauretaan alas, tai vaihdetaan vaan aihetta ikäänkuin et olisi sanonut yhtään mitään. Olen esim. nähnyt kun naisporukassa missä valtaosa oli keski-ikäisiä naisia yksi parikymppinen (joka sillon itsekin olin) yritti ottaa esille feministisen teeman, mutta kukaan ei reagoinut siihen mitenkään koska halusivat korostaa olevansa tavallisia naisia, eivätkä mitään (hui kamala) feministejä. Ja se tavallisuus joskus alkaa ahdistaa ja kuristaa kuin hirttoköysi kaulassa, kun haluaisi tietää mitä ihmiset oikeasti ajattelevat. Ajattelevatko he muka todella sellaista jonninjoutavaa liirumilaarumia kuin joukossa tulee suusta ulos?

Mutta on toki ymmärrettävää että varsinkaan naislaumassa ei aleta avautumaan ihan mistä tahansa, koska niitä ilmitulleita seikkoja käytetään erittäin kärkkäästi aseina heti kun tarvis.

Ja toki ne omatkin maneerit ärsyttävät. Omalla kohdallani esim. livenä olen niin jumalattoman ystävällinen ja kiltti että se alkaa ärsyttämään, koska mielestäni minusta saa liian herttaisen kuvan. Ei sitä kuitenkaan pidemmänpäälle jaksaisi olla niin helvetin joustava, ymmärtäväinen ja ajattelevainen; toisinsanoen siis kokoajan tuntosarvet ojossa muiden ihmisten fiiliksiä kohtaan. En halua olla mikään ylväs & ynseäkään, mutta vähän haluaisin olla yrittämättä liikaa miellyttää, tai tehdä muiden olo hyväksi ja kivaksi. Semminkin kun se ei aina ole ollut vastavuoroista, eli vaikka hauskuuttaisin muita itseni hengiltä, niin he eivät välttämättä tee samoin eli ajattele miltä minusta tuntuu, kun tulee joku tilanne jossa he haluaisivat oman tahtonsa läpi vaikka se ei minulle sopisi. Vuosien varrella tulee erittäin riistoviljelty olo kun yrittää ajatella muiden hyvää, mutta nämä eivät vastaa kohteliaisuuteen samalla mitalla.

Niin... Meitä on helposti lähestyttäviä ja hitaammin avautuvia ihmisiä, ja jos jätetään small tolkotus nyt huomiotta, ihmisen "avautumisnopeus" ei mielestäni olisi kovin sidoksissa edes hänen eksto-/intorversioonsa sen jälkeen, kun jutteluun on päästy. Olisiko kyse ihan ihmisen itseluottamuksesta, joka tulee henkilöhistoriasta aina lapsuuden perusturvallisuuteen saakka? Jos on matkansa varrella saanut tuntea tulevansa ihmisenä hyväksytyksi ja omat mielipiteensä on samaten saanut ilmaista vailla pelkoa lyttäämisestä, on epäilemättä helpompaa rakentaa luottamusta uusiinkin ihmisiin... Yksin on toki aikuisenakin hankalaa keskustella, eli keskustelukumppaninkin vastaavat ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten luottamus syvenee ja aihealueita nostetaan pöydälle.

On olemassa ihmisiä, jotka heittävät mielellään pöytään "miksi sä mietit noin vaikeita?" -kortin palauttaakseen jutun takaisin mukavuusalueelle heti, kun näyttää uhkaavasti siltä että toinen yrittää avata aihetta, johon ei ole oikeaa (yleisesti hyväksyttyä) vastausta. Joillekin voi olla myös vaikeaa jättää isompi asia kesken ja lopettaa juttu avoimeen kysymykseen, ehkäpä siksi että oma todellisuuskuva on uhattuna? Aika usein tilanne tosin onkin se, että koko itseäni kiinnostava aihe on pakko jättää alkuunsa sen avoimen kysymyksen asteelle, kun vastapuoli ei halua edes yrittää vaivata päätään yhteisen kysymyksen eteen, ei vaikka kyse olisi aiheesta joka ihmisen koulutustaso yms. huomioiden olisi varmasti hänelle aivan mahdollinen. Pohdiskelu ei ole muotia.

Tuskin olen itsekään syytön siihen, että otan ja kyllästyn ihmisiin yhtenään. Jos ajatellaan sitä keskustelua, jolla pärjää keskimäärin useimmissa tilanteissa, on se juuri sitä neutraalia keskikaistan juttua, pintaveden huljuttelua, arkipäiväisyyksiä, "mitä tein eilen" tms. huttua. Jos olen itse puolestaan kiinnostunut yksittäistapausten sijaan ilmiöistä tai sitten aivan toisessa ääripäässä hihittelen sanaleikeille ja monimielisille vitseille, jään niissä keskivertojutuissa melko sanattomaksi. Niistä ei minusta oikein hyödyttäisi puhua, kun ne aiheet on valmiiksi lokeroitu jo. Joka lokerossa lukee jokin ihmisen osa-alueen nimi, vaikkapa "ravinto" tai "seksuaalisuus", ja kukin täyttää oman lokeronsa millä parhaaksi näkee. Pelkkä "mitä söin eilen" ei ole puheenaiheena hyvä, kun jokaisen meistä on syötävä jotain, eli kyse on itsestäänselvyydestä. Kanssaihmisten lokeroiden tonkiminen ei ole siksi kovin kiinnostavaa.

*Tämän päivän keskustelut oli osaltani tässä. Kiitos kaikille, palataan asiaan...

--n

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat