Keskeneräinen novelli

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Yö, vain kylmä ilma kertoo talvesta, samoaminen metsässä tuntuu tuskaisalta, jokainen sisäinhengitys viiltää keuhkojani, onhan nyt pakkasta, vajaa kymmenen, yli viisi miinusta. Schuba ei oikein lämmitä, johtunee siitä, että koit söivät turkin. Köyhällä ei ole varaa uuteen, köyhä pärjää vanhalla, köyhä elää ja karaistuu olosuhteiden pakosta, jos ei, niin kuolee. Lumessa talsiminen ei ole antoisaa, vaan voimia vievää, rankkaa, hikistä, kylmää ja vastenmielistä. Ken astelee
lumessa ilman kenkiä, se tietää. Miksi olen lumessa siis? Miksi tarvon? Miksi en ole kotona syömässä lämmintä ruokaa? Olen hakemassa puita pirtin lämmöksi, tuvan tuleksi, nuotioon nokiseen. Ihmiset kautta aikojen ovat tulella leikkineet; se on huono isänt, mut hyv renki.

Saan kerättyä tarpeeksi männynoksia, ne parhaiten palavat, kirkkaasti muut oksat voittavat. Näen miehen, keski-ikäisen, mutta silti vetreen. Miehellä on karvahattu kokardin kanssa, kokardissa kirkas, punainen tähti, tähti on nähnyt verta, ollut veressä. Hattu lämmin, vanha, laadukas, sotilaille tehty, sotilaiden käyttöön. Housut reikäiset, maaston likaamat, mudan tahrimat, vuosien kuluttamat. Katse kuin kuolema, ilmeet eleettömät. Pitkät hiukset, vaaleat, liehuvat tuulen mukana. Kuulen epämääräisiä lausahduksia. Sotilas mies on, sodan karaisema, taistelun rankaisema. Kaiken kestänyt mosuri, palasista tehty, palasiksi tarkoitettu menemään. Ilma viileni hetkessä, vaikka talvi olikin. Tunsin sydämen kouristelevan, vetävän henkeä kuin keuhkot ikään. Mies manttelissa hitaasti talsi, ei lumeen jälkiä jäänyt. Muisto syöpyi sisälleni, en voinut mitään erikoista ymmärtää, kun yksinkertainen maalainen olin, maalaisen poika, maalaisen isä.

Olen nähnyt ennenkin näkyjä, näkyjä viinan palveluksessa, liemen vaikutuksessa ja vodkan kourissa. Tämä ei kuitenkaan ole näky, näyt katoavat ja haihtuvat mielestä, tämä on totta. Vuodet vierivät, muistot ikävät palaavat, veriteot eivät unohdu, vaan jäävät ja tekijöilleen kostavat. Kesken mietteideni alkoi sataa lunta, pyhää, valkoista lunta. Tuntui, kuin pyhyys koskettaisi tätäkin epäpyhää paikkaa, ruumiiden leposijaa ja sotilaiden tuskan ruumiillistumaa. Näen verta silmissäni, tunnen tuskan silmissäni, ne menevät kiinni, eivät avaudu ja mieleni mustuu. Kuulen ääniä; ”Vasya tuo lisää puita, nuotio on lähes kuollut ja kuollut olet sinäkin, ellet tuo” Vasya oli pieni ja hintelä, mutta jämäkkä ja hänen olemuksensa oli peloton, suikka oli väärinpäin, parka ei ollut napitettu ja kiväärin pistin oli vinossa kivääriin nähden. Vasya oli taistelun kuluttama, väsynyt taistelemaan ja valmis kuolemaan, viimeiseen lepoon ja ikuiseen rauhaan. Vasya kiristi kirkassolkista vyötään ja ajatteli viimeistä lihakimpaletta, jonka hän oli viime viikolla ahtanut mahaansa, sen jälkeen ei ollut varaa syödä, ei levätä, oli paettava ja taisteltava tie auki. Jokainen sotilas piti vahtivuoronsa, haluttomana, mutta vastuuntuntoisena. Vahti nuotiota ja metsää, vaikka mitään ei ollut päivien kuluessa ilmaantunut; yöllä oli tuskanhuutoja, naurua, räjähdyksiä, lepoa eivät ikinä saaneet vaan joutuivat katsomaan horisonttiin palavaan, horisontti oli kirkas, tulenpunainen, välillä usvainen savusta ja välillä se katosi huutoihin. Avattuani vastentahtoisesti silmäni huomasin jäsenteni olevan halvaantuneet, mutta vain väliaikaisesti. Tunto palasi vähitellen ja pystyin vaivalloisesti liikkumaan. Muutaman minuutin heräteltyäni lihaksia pääsin nousemaan ja huomasin maassa oudon kuvion; se oli kuin kolme kolmiota väärinpäin, ensimmäinen ylhäällä vasemmalla, toinen alhaalla keskellä ja kolmas ylhäällä oikealla. Kaikki kuviot olivat piirtyneet lumeen ja se savusi vielä viimeisiään.
Maisema on taasen tyhjä, ei räjähdyksiä, ei sotilaita. Ajattelin kaiken olevan unta, sillä tämä ei voi yksinkertaisesti olla mahdollista. Kuviot muistuttivat kuitenkin minua tämän todellisuudesta. Lähdin pois katsomatta taakseni, näin Lootkin teki Sodomasta lähdettyään.

Meidän kylässä, jossa on vain muutamia taloja, oikeastaan kakskymment taloa kahdessa rivissä, toisella puolella kymmenen ja toisella toiset kymmenen. Vanhat hökkelit, suurin osa rapistuneita, vanhukset eivät tarvitse hienouksia, näin he itse sanovat. Kylän nimi on Dedovo ja se sijaitsee
Venäjän sydämessä. Täällä ei ole oikeastaan mitään uutta, vain harvakseltaan liikennettä ja Ruslanin puoti, jonka se käy täydentämässä
kerran kuukaudessa. Ruslanin puodista löytyy oikeastaan vain tärkeimmät tavarat, saippua, purkkiruokaa ja joitakin vihanneksia, mitä täältä ei löydy. Ruslan ei ole
paikallinen, vaan etelästä tullut, Kavkazin vuorten mies ”Gorets”. Hänen kaupassaan on aina erikoinen savu ja viettelevien suitsukkeiden haju.
Suosituin paikka on tietenkin kylän raitin keskusta, missä vanhat eukot vaihtavat juoruja ja kuulumisia. ”Muistatko Slavikin, hän kävi koulussa kanssasi, oli aina kiltti ja mukava. Oli aina niin reipas ja ahkera. Tänään hän löytyi kuolleena kaivossaan -taisi juoda liikaa ja tippui kaivoon. Ukkomies kun oli, niin ei
kukaan pitänyt hänestä huolta” – Näin Markushka sanoi päivän juorutuokiossa.
Ortodoksinen kirkko korostaa askeettisuutta ja se näkyy täällä. Joen takana ylittäessä pienen puusillan – joka on romahtamaisillaan, on hautausmaa. Hautausmaalla lepäävät vainajat kreikkalaiskatolilaisen ristin alla, ikuisessa unessa, esiaikaisessa mullassa. Maasta tulevat, maaksi tulevat.

Taloni oli kauempana kylästä, se oli niityn reunalla, lähellä metsää. Keskustasta päin katsottuna se oli aivan metsän vieressä. Izba oli matala, puinen, maalaamaton rakennus, jonka vieressä oli banya, siellä saunottiin, höyrystyttiin ja kerrottiin entisaikojen tarinoita sekä peloteltiin lapsia Baba yagalla, noidalla, joka syö lapsia.

Elämä täällä oli yleensäkin tylsää, ihmiset tekevät vuotuiset työnsä, viljelevät maata, kasvattavat lehmiä tai lampaita, kuka mihinkin mieltyy, tai kalastavat.
Elämä näkyy pyörivän vilkkaasti kesäisin, mutta talvella kaikki ikään kuin kuolettuu. Talvella lumi, pakkanen, viima ja arktisuus pitävät ihmiset kotona.
Näin on jatkunut aina ja tulee jatkumaan, mikäli mikään ei muutu. Talot rappeutuvat, ihmiset muuttavat tai kuolevat vanhuuteen. Kylän menneisyydessä on muutamia aukkoja, joista ei puhuta. Vanha, syyläinen eukko, jonka oikeata nimeä ei tiedetä, valahtaa aina valkoiseksi, kun kylän historiasta kysytään. Eukolla on huivi, villapusero, vanhahtava hame ja supiseva ääni. Eukosta puhutaan paljon, vaan ei itse eukon kuullen, eräs poika puhui kymmeniä vuosia takaperin eukosta eukon kuullen. Grisha-parka, hän sai tämän jälkeen munuaiskiven, lapset taas saivat keuhkokuumeen ja ovat nyt puisten ristien vahtimia. Grisha jäi eloon ja näki vaimon muuttuvan päivä päivältä hiljaisemmaksi, ei puhunut ja lopulta lakkasi liikkumasta, katseli vain ulos utuista maisemaa pienestä puisesta ikkunasta, verhon palasen takaa. Muumioitui ja kuoli, ei inahtanut kuolon kourissa, ei voivotellut tuskaansa. Grisha eli vielä kymmenen harmaata vuotta tämän jälkeen, ei tavannut ketään, ei puhunut kenellekään. Kasteli kesäisin peltoa, söi talvella sen antimet. Eräänä päivänä nähtiin hänet hourailevan kukkuloilla, lähellä hautausmaata. Talvella hän tunsi olevansa lopussa, tiensä päässä, kohtalon langan polttanut. Sairaana ja hourailevana hän sytytti talonsa tuleen ja paloi sen mukana. Talo oli ollut kaunis, geometrisillä kuvioilla koristeltu, värikkäästi maalattu, pienet vinoneliön muotoiset ikkunat, joissa oli valkoiset verhot. Ovi oli jykevää tammea, muu taloa oli jaloa jalavaa, monumenttista mäntyä, kirjavaa koivua. Aita oli vanha, puoliksi hajonnut, puoliksi lahonnut. Vain villieläimet pihassa kävivät, pihan antimia söivät ja pihan ruohikolle papanoivat. Isännän kuolon jälkeen nähtiin harmaa silhuetti kuunvaloa vasten kävelemässä syksyn ruskassa, astelemassa pihalla, kadotessa metsän uumeniin, ikuisuuden pimeään hohtoon. Banya oli lahoamassa ja siellä ei kukaan käynyt, vain kylmillä talviöinä sen piipusta tuli savua ja vieno valo syttyi ikkunaan, sen valo näkyi kilometrin päähän, missä muu kylä uinui kaunista talviunta.

Eukosta puhuttiin tänä talvena, arveltiin hänen jo muuttaneen manalan majoille, tuonelan tupaan. Ei eukkoa usein nähty ja harvempi meni hänen zemlyankaansa häntä katsomaan. Zemlyanka ei erottunut metsästä, se oli pieni ja ruskea, maan päällä sitä oli tuskin metri, maan alla maahan kaiverrettu asumus, missä pieni ikkuna antoi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneessa oli ummehtunut haju ja pelkkää maata, paitsi sänky, joka oli pieni ja puinen, narskui öisin, kirskui päivisin. Eukon naama oli elämän kovettama, miehensä poismenon jälkeen ei sänky enää kirskunut, ei inahtanut tai pihahtanut, vain välillä aamun auringon aikaan, unen poismenon jälkeen nirskui eukon jätettyään sänky. Eukko oli pieni, metrin mittainen huivin kera. Kädet olivat suonikkaat, työn kuluttamat, auringon polttamat. Eukko oli metsän valtias, tunsi eläimet, sopersi niille jotakin ja eläimet vastasivat, pelkäsivät ja kunnioittivat. Metsä oli tarunhohtoinen, ikiaikainen, vanhempi kuin itse Venäjä, metsä muistaa, metsä tietää, mutta puut vaikenevat. Täällä oli äiti maan viisauden kätkö, näin puhutaan. Metsä oli kokenut monet ilot, monet tuskat, taistelut veriset, kuoleman kosketuksen, elämän ensivalon.

Kommentit (7)

Vierailija
Hatori-San
Kommentteja, kritiikkiä ja teräväpäisten viiltäviä analyysejä!

puuttui selkeä kiinnekohta, jonka ympärille kuvaa voisi rakentaa.

Vierailija

Mielenkiintoista. Melko levotonta tekstiä. Olisi ehkä järkevää valita jokin "murre", tarkoitan tapa kirjoittaa ja pysytellä siinä. Tyylistä toiseen vaihteleminen häiritsee.

Vierailija

Yritä selkeyttää rakennetta. Tuo kirjoitustyyli on melko lumoava, mutta sillä pitäisi osata kirjoittaa selkeämmin, koska tuollaista tekstiä on raskas lukea.

Vierailija
cosini
Mielenkiintoista. Melko levotonta tekstiä. Olisi ehkä järkevää valita jokin "murre", tarkoitan tapa kirjoittaa ja pysytellä siinä. Tyylistä toiseen vaihteleminen häiritsee.



Halusin lähinnä korostaa tuossa tekstin monimuotoisuutta, mutta voin hieman viilata sitä tasaisemmaksi.


Yritä selkeyttää rakennetta. Tuo kirjoitustyyli on melko lumoava, mutta sillä pitäisi osata kirjoittaa selkeämmin, koska tuollaista tekstiä on raskas lukea.

Yritän pehmentää sitä hieman, voin lähettää valmiin novellin, kun olen hionut sitä. En ole kovin kokenut novellien tekijä.

Uusimmat

Suosituimmat