Seuraa 
Viestejä2144
Liittynyt27.5.2010

Neurotiede on tänä vuonna niittänyt ansaitua mainetta ei-luotettavana tieteenalana. Asia on noteerattu laajasti lehdistössä ympäri maailman, sillä Google-haku "neuroscience unreliable" antaa seuraavanlaisen surullisen listan:

https://www.google.fi/search?q=neurosci ... &gws_rd=cr

Monet vastavalmistuneet neurotieteilijät ihmettelivät, miksi he eivät kykene toistamaan oppikirjoihin päässeitä neurotieteiden tuloksia. Kate Buttonin tekemän tutkimuksen mukaan tilastollinen voima neurotieteissä on vain n. 20%, mikä tarkoittaa sitä, että se ei useimmiten löydä olemassaolevia ilmiöitä. Yleensä tieteissä pidetään hyväksyttävänä rajana 80%:n tilastollista voimaa. Samalla kun olemassaolevia ilmiöitä ei löydetä, tehdään kuitenkin myös paljon vääriä löydöksiä. Tämä johtuu otosten pienuudesta neurotieteissä. Tulokset ovat samasta syystä usein myös liioiteltuja.

Koska kirjoitin toisessa ketjussa myös pienen kirjoituksen aiheesta, voidaan sekin linkittää tähän:

post2010038.html#p2010038

Neurotiede on ollut viime vuosikymmenet juhlittu tieteenala, jonka tutkimuksia lainaamalla on hankittu uskottavuutta väitteille. Tämä on näkynyt lehdistössä ja lukijakunnassa siten, että artikkeli on luokiteltu uskottavammaksi, jos siinä on ollut kommentteja aivotutkijoilta tai pari värikästä aivokuvaa. Samalla neurotiede on kuitenkin eräs epäluotettavimmista tieteenaloista. Nöyrää.

Näillä epäluotettavilla tutkimuksilla on sitten perusteltu ja katsottu todistetuksi vaikka minkälaista asiaa milloinkin. Neurotieteen tulosten epäluotettavuus ei kuitenkaan perustu pelkästään otosten pienuuteen, vaan siihen, että ala on yksinkertaisesti vielä täysin lapsenkengissä. Psykologian professori Gary Marcus New Yorkin yliopistosta sanoo, että nykyiset laitteet voivat olla vasta korkeintaan suurennuslasi verrattuna siihen mikroskooppiin, jota tarvitaan. Samoin hän sanoo, että edes "neurotieteiden Newton" ei ole vielä syntynyt, saati sitten "Einstein". Hän myös vertaa sitä, mitä ymmärrämme aivojen eri osien suhteista siihen, että yrittäisimme ymmärtää Ohion poliittista dynamiikkaa katsomalla ulos Clevelandin yllä lentävän lentokoneen ikkunasta.

http://www.newyorker.com/online/blogs/n ... oesnt.html

Tuo juttu kannattaa lukea ihan kokonaankin, jotta saa käsityksen siitä, kuinka neurotieteen luotettavuus on ollut toistuvasti kyseenalaista sen historiassa (tämä tämänvuotinen kyseenalaistus ei ole ensimmäinen laatuaan). Marcus kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka neurotieteen otsikot ovat usein olleet prameita, mutta todennäköisesti parhaat neurotietelijät tekevät kaikessa hiljaisuudessa sellaista työtä, josta ei isoja otsikoita irtoa. Professori David Poeppel samasta yliopistosta sanoo, että tarvitsemme nyt huolellisia analyysejä aivojen perustoiminnoista, emme kunnianhimoisia mutta hämäriä juttuja aivopohjaisesta estetiikasta samalla kun emme ymmärrä kuinka aivot tunnistavat jotakin niin alkeellista kuin suoran viivan.

Tässä yhteydessä ei voi olla ajattelematta myös niitä Libetin ja seuraajiensa kokeita tahdonvapaudesta, joiden pohjalta lehdistö rummutti aikoinaan "Neurotiede on todistanut: Tahdonvapautta ei ole!". Kokeiden tulkintaa on kritisoitu sanomalla, että ne kokeet eivät mittaa tahdonvapautta, mutta uskovat eivät ole halunneet sitä kritiikkiä kuulla. Tälläkin palstalla on nimimerkkejä kuten Japetus, joiden mielestä neurotiede on sitovasti todistanut vapaudettomuuden. Mutta miten mikään niin epäluotettava tieteenala voisi sitovasti todistaa vapaudettomuuden, samalla kun se ei ymmärrä jotakin niin alkeellista kuin kuinka aivot tunnistavat suoran viivan? Kaikkiin neurotieteen tuloksiin, vähemmän prameampiinkin, on itse asiassa syytä suhtautua suurella varauksella, kuten Buttonin tutkimuksesta ilmenee. (Tarkoitukseni ei tässä yhteydessä ole herätellä henkiin uutta tai edes vanhaa keskustelua tahdonvapaudesta, vaan tuoda esiin vain, kuinka huteralta pohjalta on sellaisia grandöösejä väitteitä syvällisistä aiheista vakavalla naamalla tehty. Toivottavasti nyt tämä tämänvuotinen skandaali avaa hivenen silmiä näkemään, kuinka neurotieteellä ei ole tuonkaltaisiin syvällisiin kysymyksiin vielä minkäänlaista todistusvoimaa. Laitteiden erotuskyky ja neurotieteellinen malli ylipäätään ei riitä lähimainkaan kertomaan, mitä neuroneissa tai niiden ympäristössä esim. kvanttimekaanisesti päätöksenteon hetkellä tapahtuu. Asetelma muistuttaa sitä kuin jos esikoululaiset katselisivat ensin kiikareilla taivaan sineen ja sitten sanoisivat mielipiteensä siitä, onko kvanttimekaaninen vakuumi todella tyhjä.)

Sivut

Kommentit (45)

HuuHaata
Seuraa 
Viestejä6499
Liittynyt8.11.2012

Tieteessä yhtenä tärkeimpänä tehtävänä on tutkimusrahoituksen kerääminen. Tätä tehtävää edesauttaa, mikäli rahoittajatahoilla on mahdollisemman ruusuinen kuva tieteenalasta. Voiko tieteen tuloksiin luottaa? Riippuu. Viime aikoina monet tiedeyhteisöt ovat aika selkeästi, ehkä rahoituksen pienenemisen pelosta johtuen, siirtyneet enemmän ja enemmän ah niin raikkaan NL:stä tutun konsensustieteen palvojiksi. Massahurmoksessa sitten oikeat tieteentekijät huudetaan suohon, ja julistetaan kaikki ongelmat ratkaistuiksi (toki niin, että tutkia kuitenkin vielä pitää silti kahta kauheammin ja suuremmalla rahalla).

Tämähän lisää mielenkiintoa alaa kohtaan. Selkeästi lisää tutkimusta tarvitaan, mikäli olemassaolevat tutkimukset eivät ole toistettavissa tai muuten luotettavia. Emme tiedä kaikkea, tietomme neurotieteen alaltakin lisääntyy kuitenkin jatkuvasti. Tutkimusta tehdään ja monet niistä ovat hyviäkin. Ala on pirun haastava, samalla niin mielenkiintoinen, tiedon lisääntymisen myötä tutkimuksetkin paranevat.

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Neurotiede on tänä vuonna niittänyt ansaitua mainetta ei-luotettavana tieteenalana. Asia on noteerattu laajasti lehdistössä ympäri maailman, sillä Google-haku "neuroscience unreliable" antaa seuraavanlaisen surullisen listan:

https://www.google.fi/search?q=neurosci ... &gws_rd=cr


Ettet yhtään edes häpeä. Tuo "surullinen lista" sisältää yhden ja saman uutisen, johon eri bloggarit ja uutissivustot ovat tarttuneet. Ainoa muuta sisältänyt linkki ei kritisoinut varsinaisesti neurotiedettä, vaan sen käsittelyä mediassa - mikä onkin ehdottoman paikallaan, kuten kaikissa vapaa tahto -keskusteluissa on tullut ilmi. Voisit siis ilmaista aivan saman asian viittaamalla suoraan Buttonin ja muiden tutkimukseen. Kaikki uutisraportit ovat korkeintaan yhtä luotettavia kuin lähteensä, eikä niiden sumputtaminen välikädeksi edesauta asiaa yhtään.

Mutta ei tietysti ole kenenkään huomiota paennut, että tarkoituksesi on yrittää hyvin halpamaisella tavalla manipuloida aineistoa haamuagendasi ajamiseksi. Viime kerralla vieläpä lainasit jokaista raporttia erikseen - vaihdellen vain korostusta, jotta syntyisi valheellinen kuva aineiston laajuudesta. Olet kyllä todistanut vajautesi palstalla useaan kertaan, mutta et sinäkään voi olla niin pohjattoman typerä, ettet ymmärtäisi uutisraporttien määrän vaikuttamattomuutta raportoidun ilmiön todenperäisyyteen. Ei ole mitään väliä, raportoidaanko asiasta kolme vai kolme sataa kertaa; luotettavuus pysyy aivan samana - olettaen, että raportit ovat laadullisesti ekvivalentteja. (Asiaa ei tietysti myöskään ratkaista mediassa, kuten täysjärkiselle olisi jo sanomattakin selvää.)

Kyse on siis selvästi tietoisesta vääristelystä, joka halpamaisuudessaan on lähinnä kreationismiapologian luokkaa. Heidän voisi kuvitella siteeraavan samaa raporttia eri lähteistä ja käyttävän niiden eri sanamuotoja kumuloituvana evidenssinä. No, hihhuli kuin hihhuli - myös asia, joka näiden keskustelujen kuluessa on käynyt tuskallisen selväksi.

Annat myös harvinaisen huonon kuvan hihhulismi-intoilusta yleensä. En mene niin pitkälle, että vetäisin millään varmuudella yleistäviä johtopäätöksiä, mutta annatpahan aihetta pohtia hihhulitukijoiden mielenlaatua laajemminkin. Ala tunnetusti vetää puoleensa jo ennalta vakuuttuneita dogman puolustajia siinä määrin, että pyhän uskon levittämisen hyveellinen tarkoitus voi pyhittää keinot. Ja kuten jo toisessa ketjussa todettu, haamututkimuksessa ei ole luotettavuutta eikä tieteellisiä vertaisarviointikriteerejä nimeksikään, mikä tekee vilpistä hyvin helppoa.

Mutta spekulaatiot sikseen. Oma vääristelysi on jälleen hyvin selvästi kaikkien nähtävillä. Keskustelun hyvin todennäköisesti olemattomille lukijoille taas yksi muistutus, miksi kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin uskoo kasperihuuruisen sankarimme kalajuttuja. Kannattaa ottaa rakeellisella suolaa, kuten engelsmanni sanosi.

Monet vastavalmistuneet neurotieteilijät ihmettelivät, miksi he eivät kykene toistamaan oppikirjoihin päässeitä neurotieteiden tuloksia.

Heitä oli yksi (Kate Button), hän ei ollut vastavalmistunut vaan tohtorintutkinnon alussa - kutsuttaisiin jatko-opiskelijaksi täälläpäin - ja kyse oli tietyistä psykologisista löydöistä, ei neurotieteestä:

When I started my PhD a few years ago, I thought that certain psychological findings were established fact. The next four years were an exercise in disillusionment. If the effects I was seeking to explore were so reliable, so established, why could I not detect them?

Kaikissa raporteissa on aivan sama tarina. Oletko yksinkertaisesti kyvytön pidättäytymään vääristelemästä joka vitun asiaa?

Käsittelen Buttonin tutkimusta hieman paremmalla ajalla. Nyt en ehdi pahimman vilppisi paljastamista enempää.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Kirjekuori
Seuraa 
Viestejä2144
Liittynyt27.5.2010

Buttonin tutkimuksen julkaiseminen ja kommentointi noin laajasti ja niin useissa lehdissä on osoitus siitä, kuinka vakavasti asia on otettu. Samalla kun alan luotettavuus on vähintään kyseenalainen, väitetään joiltakin tahoilta aivan pokerinaamalla, että neurotiede on selittänyt tietoisuuden. Ja että asia on todistettu. Ne, jotka eivät suorastaan kehtaa valehdella tietoisuuden olevan selitetty ja asian olevan todistettu, esittävät vain, että neurotiede selittää sen ihan kohta justiinsa. Mutta katsotaanpa miten realistisemmissa katsannoissa asiasta kirjoitetaan, kuten tämä Kalifornian yliopiston professori:

http://www.amazon.com/Out-Our-Heads-Les ... 0809016486

Alva Noë is one of a new breed—part philosopher, part cognitive scientist, part neuroscientist—who are radically altering the study of consciousness by asking difficult questions and pointing out obvious flaws in the current science. In Out of Our Heads, he restates and reexamines the problem of consciousness, and then proposes a startling solution: do away with the two-hundred-year-old paradigm that places consciousness within the confines of the brain.

Our culture is obsessed with the brain—how it perceives; how it remembers; how it determines our intelligence, our morality, our likes and our dislikes. It’s widely believed that consciousness itself, that Holy Grail of science and philosophy, will soon be given a neural explanation. And yet, after decades of research, only one proposition about how the brain makes us conscious—how it gives rise to sensation, feeling, and subjectivity—has emerged unchallenged: we don’t have a clue.

Hihhulointia alan piireissä kuvastaa esim. tämä Haggardin haastattelu, jossa hän riemuiten julistaa olevansa kone ja hihkuu, kuinka hän ei itse nyt kontrolloi kättään. Kollega nääs laitteella nyt kontrolloi, saaden aikaiseksi nykäyksiä ja riuhtaisuja. Mutta kuka sitten kontrolloi kollegaa, ja tämän hienovaraisempia liikkeitä? Ja kuka kontrolloi laitteen suunnittelijaa, ja valmistajaa? No näitä ei haastattelussa kai kehdata kysytä.

Neurotiedekö olemattoman luotettavilla tutkimuksillaan siis on ratkaissut kysymykset vapaasta tahdosta ja determinismistä? No niin Haggard sanoo: "[size=150:340scdby]"As a neuroscientist, you've got to be a determinist".[/size:340scdby]. Ihan vapaasti vain, jos neurotiede siihen pakottaa, mutta muiden ei kai ole pakko sitä uskoa, varsinkin jos väittäjänä on neurotiede.

Samoin Haggard neurotieteeseen nojautuen (kuten eräät muutkin täällä) väittää, että mitään minää ei ole ("there's no 'I' which can say 'I want to do otherwise'.). Neurotieteeseenkö tässä nyt pitäisi luottaa, noin naurettavan väitteen kohdalla? Minuus on niin selkeästi olemassa kuin olla voi, pysyvä tai ei. Joka tuota neurouskonnollista auktoriteettia tahtoo uskoa, niin uskokoon vain, mutta tekee niin vastoin parhaimpia empiirisiä todisteitaan, eli omaa elämäänsä.

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Kate Buttonin tekemän tutkimuksen mukaan tilastollinen voima neurotieteissä on vain n. 20%, mikä tarkoittaa sitä, että se ei useimmiten löydä olemassaolevia ilmiöitä. Yleensä tieteissä pidetään hyväksyttävänä rajana 80%:n tilastollista voimaa. Samalla kun olemassaolevia ilmiöitä ei löydetä, tehdään kuitenkin myös paljon vääriä löydöksiä. Tämä johtuu otosten pienuudesta neurotieteissä. Tulokset ovat samasta syystä usein myös liioiteltuja.

Eipähän ole asia ei taas ollenkaan noin. Tilastollisen voiman mittaus ei kerro yhtään mitään siitä, kuinka päteviä tutkimukset todellisuudessa ovat. Sen perusteella ei voi sanoa, että tulokset ovat liioiteltuja tai, että vääriä negatiivisia tapahtuu jatkuvasti, kuten väität. Kyse on todennäköisyydestä, joka voidaan mitata eri tavoilla, eikä sen validiteetti siten ole yksiselitteinen. 80%:n raja ei myöskään ole muuta kuin mielivaltainen konventio. Tieteellistä tukea tälle rajalle ei juuri ole:

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3134305/

There is little theoretical or empirical support for the conventional requirement that every study must have at least 80% power. Cohen proposed using 80% power for sample size calculations in 1965 (12), offering this as “a conventional value … when no other basis is available” and adding that, “Like all conventions, this value is arbitrary.” More recently, even papers that explicitly condemn the conduct of trials with <80% power have acknowledged that this requirement is merely traditional (13, 14), and challenges to the requirement (1-3) have not elicited any cogent responses.

Buttonin ja muiden kritiikki ei siis perustu mihinkään todelliseen asiantilaan, vaan hypoteettiseen todennäköisyysarvioon, jonka pätevyys tulee arvioida erikseen. Tilanne on samankaltainen kuin Böschin ja muiden vuohentuijotustulosten kritiikissä. He eivät voi pelkän tilastoanalyysin perusteella todistaa julkaisubiasia todelliseksi vaan ainoastaan pitää sitä mahdollisena. Muut tekijät huomioon ottaen se tosin on selitysvoimaisin teoria yliluonnolliselta näyttävien tulosten selittämiseksi. Erona vuohentuijotukseen on myös, että Buttonin ym. tutkimus ei tule ratkaisuna mihinkään edeltävään neurotieteen ongelmaan. Ei ole mitään selittämättömiä vaikutuksia, joita uudet havainnot voisivat korjata.

Mitä tuohon pienestä otannasta johtuviin haittoihin tulee, niin Buttonin ym. tutkimus on metodologisesti biasoitunut näkemään asian niin. Tässä on heidän arvioinnissa käyttämänsä yhtälö:

The formula linking the PPV to power is:

PPV = ([1 – β] × R) ⁄ ([1− β] × R + α)

where (1 − β) is the power, β is the type II error, α is the type I error and R is the pre-study odds ratio (that is, the odds that a probed effect is indeed non-null among the effects being probed).

PPV-malli ylikorostaa otannan pienuutta ja tunkee kaikki p<0,05-tutkimukset samaan muottiin. Mitään aste-eroja p-arvon tai luottamusvälin suhteen malli ei tunnusta. Tämä aliarvioi paitsi varsinaisia voimaprosentteja myös toistokokeiden vaikutusta niiden korottamisessa. Tietysti myös alhaisen tilastollisen voiman tutkimuksiin assosioidut ilmiöt menevät samaan syssyyn. Buttonin ym. analyysi on yksinkertaisesti biasoitunut näkemään pienet tutkimukset vähemmän tuloksekkaina kuin ne ovat; ihmekö sitten, jos löydöt sattuvat vastaamaan oletusta.

Button ja muut sivuuttavat täysin myös reaaliteetit, joita tutkimus elävässä elämässä kohtaa. Etukäteen tehtyjen tilastollisen voiman laskujen luotettavuus on melkoista arpapeliä, ja jatkuva yläkanttiin arviointi johtaisi tuoton vähenemiseen. Tämä ei tarkoita vain rahallista tuottoa vaan myös ihmisille ja eläimille tuotetun haitan hyötysuhdetta (ensimmäisestä linkistä):

Setting a goal that must be met regardless of cost or other practical constraints ignores the reality of diminishing marginal returns, i.e., the fact that each additional human or nonhuman subject adds less value than the previous one (1-3). The most cost-efficient study might therefore be one with a small sample size, producing more projected scientific value relative to cost than larger studies would. Although the projected value of a scientific study is difficult to precisely define, diminishing marginal returns are present for any reasonable definition, including statistical power (2). Diminishing returns might seem unsurprising and in accordance with “common sense,” but the conventional approach contradicts this: It assumes that there is a substantial marginal increase in value upon reaching an “adequate” size, which is the threshold myth we noted previously (1).

Nämä eivät käy episteemisestä oikeutuksesta mutta laittavat kuitenkin perspektiiviin sen, kuinka kannattavaa 80%:n kynnysmyytin ylläpito on.

Koska kirjoitin toisessa ketjussa myös pienen kirjoituksen aiheesta, voidaan sekin linkittää tähän:

post2010038.html#p2010038


Tuo on juuri se vilpin perikuva, josta yllä jo mainitsin, mutta laitetaan tähän nyt vielä alkuperäinenkin vastaus siihen:

post2010197.html#p2010197

Neurotiede on ollut viime vuosikymmenet juhlittu tieteenala, jonka tutkimuksia lainaamalla on hankittu uskottavuutta väitteille. Tämä on näkynyt lehdistössä ja lukijakunnassa siten, että artikkeli on luokiteltu uskottavammaksi, jos siinä on ollut kommentteja aivotutkijoilta tai pari värikästä aivokuvaa. Samalla neurotiede on kuitenkin eräs epäluotettavimmista tieteenaloista. Nöyrää.

Jälkimmäinen on silkkaa valetta ja edellinen ei ole tieteenalan sisäinen ongelma ollenkaan. Jokainen tieteenala kärsii aivan samoista ongelmista, eikä ole mitään indikaattoria, että tilanne olisi neurotieteessä jotenkin erityinen:

Most Research Findings Are False for Most Research Designs and for Most Fields

In the described framework, a PPV exceeding 50% is quite difficult to get. Table 4 provides the results of simulations using the formulas developed for the influence of power, ratio of true to non-true relationships, and bias, for various types of situations that may be characteristic of specific study designs and settings. A finding from a well-conducted, adequately powered randomized controlled trial starting with a 50% pre-study chance that the intervention is effective is eventually true about 85% of the time. A fairly similar performance is expected of a confirmatory meta-analysis of good-quality randomized trials: potential bias probably increases, but power and pre-test chances are higher compared to a single randomized trial. Conversely, a meta-analytic finding from inconclusive studies where pooling is used to “correct” the low power of single studies, is probably false if R ≤ 1:3. Research findings from underpowered, early-phase clinical trials would be true about one in four times, or even less frequently if bias is present. Epidemiological studies of an exploratory nature perform even worse, especially when underpowered, but even well-powered epidemiological studies may have only a one in five chance being true, if R = 1:10. Finally, in discovery-oriented research with massive testing, where tested relationships exceed true ones 1,000-fold (e.g., 30,000 genes tested, of which 30 may be the true culprits) [30,31], PPV for each claimed relationship is extremely low, even with considerable standardization of laboratory and statistical methods, outcomes, and reporting thereof to minimize bias.

Lehdistön ja suuren yleisön käyttäytyminen taas ei liity asiaan millään tavoin. Ihmiset luottavat artikkeliin enemmän myös silloin, jos se sisältää matemaattisia yhtälöitä. Onko matematiikkakin siis kusisen logiikkasi mukaan nyt epäluotettavaa?

Näillä epäluotettavilla tutkimuksilla on sitten perusteltu ja katsottu todistetuksi vaikka minkälaista asiaa milloinkin.

Todistelusi alan epäluotettavuudesta on umpisurkeaa, ja tutkimus asian ympärilläkin parhaimmillaan puhtaan hypoteettista. Mitään demonstroitua epäluotettavuutta ei ole. Jos muuten verrataan vuohentuijotteluun ynnä muihin haamujuttuihin, niin luotettavuus on jo lähempänä 100%:a melkein millä hyvänsä tieteenalalla. Et voisi paljon häpeilemättömämmin tekopyhä enää olla.

Neurotieteen tulosten epäluotettavuus ei kuitenkaan perustu pelkästään otosten pienuuteen, vaan siihen, että ala on yksinkertaisesti vielä täysin lapsenkengissä. Psykologian professori Gary Marcus New Yorkin yliopistosta sanoo, että nykyiset laitteet voivat olla vasta korkeintaan suurennuslasi verrattuna siihen mikroskooppiin, jota tarvitaan.

Riippuu täysin siitä, mitä halutaan tutkia. Yksittäissolumittauksia kyetään jo tekemään in vivo. Paljon pienempään meneminen ei ole yleisempien prosessien tutkimuksessa välttämättä järkevääkään.

Samoin hän sanoo, että edes "neurotieteiden Newton" ei ole vielä syntynyt, saati sitten "Einstein".

Tämä on ihan turhaa hapatusta. Kaikkia tieteenaloja ei voi yksi ihminen radikaalisti muuttaa - ei fysiikkaakaan enää. Nykyään vaaditaan suunnaton määrä porukkaa ja vempaimia keräämään aineisto, jonka pohjalta laajempi teoria voidaan kehittää; Newton ei tarvinnut kuin kaukoputken.

Hän myös vertaa sitä, mitä ymmärrämme aivojen eri osien suhteista siihen, että yrittäisimme ymmärtää Ohion poliittista dynamiikkaa katsomalla ulos Clevelandin yllä lentävän lentokoneen ikkunasta.

Tämä on taas yksi mitäänsanomaton sound bite. Mikähän "osa" tuossa kontekstissa edes on? Jos eri neuroneista puhutaan, niin tilanne on paljon parempi kuin tuo kuvaus. Neuronien ja muiden aivosolujenkin vuorovaikutuksesta tiedetään pirusti eikä eri aivoalueidenkaan kommunikoinnista noin pimeässä olla.

http://www.newyorker.com/online/blogs/newsdesk/2012/12/what-neuroscience...

Tuo juttu kannattaa lukea ihan kokonaankin, jotta saa käsityksen siitä, kuinka neurotieteen luotettavuus on ollut toistuvasti kyseenalaista sen historiassa (tämä tämänvuotinen kyseenalaistus ei ole ensimmäinen laatuaan). Marcus kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka neurotieteen otsikot ovat usein olleet prameita, mutta todennäköisesti parhaat neurotietelijät tekevät kaikessa hiljaisuudessa sellaista työtä, josta ei isoja otsikoita irtoa.


Neurotieteen otsikot? Mitähän ne sitten oikein ovat? Yleensä otsikot ovat ihan lehdissä ja kirjoissa. Tämä ei ole triviaali huomautus, vaan paljastaa nimenomaan sen, missä virhe piilee. Menee journalismin piikkiin suoltaa ymmärtämätöntä hypetystä populaarijulkaisuissa, ei tieteenalan, jonka tuloksista niissä kerrotaan. Ihan samalla tavoin Higgsin bosonia toitotetaan jumalpartikkelina, ja ihmiset sitten luulevat sen todistavan jumalasta jotain. Meneekö sekin sitten fysiikan piikkiin? Tuo kirjoitus on ylipäätään kriittinen lähinnä juuri aivomanialle, jolla ei ole mitään tekemistä neurotieteen aktuaalisten tulosten kanssa. Tieteenalan pätevyyttä se ei muuta mihinkään:

The first and foremost reason why we shouldn’t simply disown neuroscience altogether is an obvious one: if we want to understand our minds, from which all of human nature springs, we must come to grips with the brain’s biology. The second is that neuroscience has already told us lot, just not the sort of things we may think it has. What gets play in the daily newspaper is usually a study that shows some modest correlation between a sexy aspect of human behavior, with headlines like “FEMALE BRAIN MAPPED IN 3D DURING ORGASM” and “THIS IS YOUR BRAIN ON POKER”

See the difference?

Professori David Poeppel samasta yliopistosta sanoo, että tarvitsemme nyt huolellisia analyysejä aivojen perustoiminnoista, emme kunnianhimoisia mutta hämäriä juttuja aivopohjaisesta estetiikasta samalla kun emme ymmärrä kuinka aivot tunnistavat jotakin niin alkeellista kuin suoran viivan.

On 50-luvulta lähtien tiedetty varsin paljon siitä, miten aivot tunnistavat suoran viivan. Kaikki muu on sitten ihan samaa mediakritiikkiä kuin edellä.

Tässä yhteydessä ei voi olla ajattelematta myös niitä Libetin ja seuraajiensa kokeita tahdonvapaudesta, joiden pohjalta lehdistö rummutti aikoinaan "Neurotiede on todistanut: Tahdonvapautta ei ole!". Kokeiden tulkintaa on kritisoitu sanomalla, että ne kokeet eivät mittaa tahdonvapautta, mutta uskovat eivät ole halunneet sitä kritiikkiä kuulla. Tälläkin palstalla on nimimerkkejä kuten Japetus, joiden mielestä neurotiede on sitovasti todistanut vapaudettomuuden. Mutta miten mikään niin epäluotettava tieteenala voisi sitovasti todistaa vapaudettomuuden, samalla kun se ei ymmärrä jotakin niin alkeellista kuin kuinka aivot tunnistavat suoran viivan?

Aivan turha yrittää. Mistähän nyt taas edes aloittaisi. Mainitaan nyt ensinnä se, ettei edelleenkään ole demonstroitu neurotieteen olevan mitenkään epäluotettava tieteenala. Tämä vaatisi analyysiä aktuaalisista tuloksista ja niiden toistamisesta eikä pelkkää analyysiä, jonka metodologia on vähintään kyseenalainen. Libetin tutkimus on itse asiassa hyvä esimerkki pätevästä tuloksesta. Hänen kokeensa ja sen variaatiot on onnistuneesti toistettu sadoista tuhansiin kertoihin vuosien kuluessa. Ei ole pientäkään epäilystä, etteikö kyseessä olisi aito havainto. Libetin kokeiden tulkinnasta voidaan aina väitellä, mutta edelleen vuori muita tutkimuksia tukee vapaan tahdon puutetta. Yrityksesi nyt laulaa vaparilan laulua koko tieteenalan leimaamalla on kerrassaan avuton. Loputtomasti toistettuja ja toisiaan täydentäviä tutkimuksia ei voida kumota sillä, että yksi tutkimusryhmä nyt on tehnyt hyvin yleisen ja metodologisesti puutteellisen PPV-analyysin. Mukava nähdä välillä tätä idioottipuoltasi vilpillisen sijaan.

Kaikkiin neurotieteen tuloksiin, vähemmän prameampiinkin, on itse asiassa syytä suhtautua suurella varauksella, kuten Buttonin tutkimuksesta ilmenee.

Aivan yhtä paljon kuin minkä hyvänsä tieteen tuloksiin, kuten Ioannidisin tutkimuksesta ilmenee. Ai niin, ja mainitsinko jo, että Buttonin ym. analyysi oli selvästi puutteellinen? Ai mainitsin? No hyvä.

(Tarkoitukseni ei tässä yhteydessä ole herätellä henkiin uutta tai edes vanhaa keskustelua tahdonvapaudesta, vaan tuoda esiin vain, kuinka huteralta pohjalta on sellaisia grandöösejä väitteitä syvällisistä aiheista vakavalla naamalla tehty.)

Ei ole yhtään suuruudenhullua luottaa Everestin korkuiseen pinoon empiiristä evidenssiä. Hämmästyttää kyllä, miten voit yhtäältä jankuttaa tätä ja toisaalta huutaa sata kertaa vähemmän luotettavan haamuhihhulismin puolesta. Hävyn puutetta kai...

(Toivottavasti nyt tämä tämänvuotinen skandaali avaa hivenen silmiä näkemään, kuinka neurotieteellä ei ole tuonkaltaisiin syvällisiin kysymyksiin vielä minkäänlaista todistusvoimaa. Laitteiden erotuskyky ja neurotieteellinen malli ylipäätään ei riitä lähimainkaan kertomaan, mitä neuroneissa tai niiden ympäristössä esim. kvanttimekaanisesti päätöksenteon hetkellä tapahtuu.)

Miksihän se sitten olisi olennaista? Kuriositeetti ei ole koskaan huono syy, mutta tuskinpa vain kvanttimekaniikka paljon asiaa valaisisi. Tietoisuuden vaihtuessa tilasta x tilaan y, muutos kun on nähtävissä nimenomaan deterministisenä aivotoimintana. Ajatellaan nyt sitten sitä vapaan tahdon päätöstilannetta. Henkilö yrittää päättää valitsisiko kahvia vai teetä. Mikä aiheuttaa tuon päätöksen? Joka tapauksessa se aiheutuu klassisen kumuloituvan signaalin ylittäessä aktivaatiokynnyksen toisen vaihtoehdon kohdalla ja siis on täysin puhtaan kausaalinen eli epävapaa. Mitä ikinä kvanttitasolla tapahtuukaan, se voi korkeintaan saada tämän signaalin aikaan. Kvanttirypistys ei millään muotoa lisää siihen vapautta.

Kyse ei muutenkaan oikeastaan voi olla kvanttitietoisuudesta, koska tietoisuus korreloi vasta klassisten signaalien kanssa. Fluktuaatiot elämyskentässä seuraavat aivojen determinististä signalointia, eivät sen alla piilevää kvanttitoimintaa - tai jos seuraavatkin täytyy tuon kvanttitoiminnan olla funktionaalisesti identtistä klassisen toiminnan kanssa. Jos nyt superkvantit lähtevät takaisin ajassa, luovat 10 000 uutta eri vaihtoehtoa ja juovat itsensä tainnoksiin virtuaalivegasissa, ei mikään tästä ole kokemus tietoisuudessa. Ne eivät liikauta tietoisuuden tilaa vähääkään ennen kuin ovat konvertoituneet klassiseksi signaaliksi, joka taas ei voi tehdä mitään juuri mainitusta. Mitä ikinä nämä kvanttivaikutukset tekisivätkään, olisi kokemuksemme vapaasta tahdosta edelleen yhtä illusorinen.

En usko, että itsekään ymmärrät mitä tässä ajat takaa. Kvanttimysy vain kuulostaa niin kivalta pakopaikalta ku siel o vähä kaikkee mystist ja sillee.

(Asetelma muistuttaa sitä kuin jos esikoululaiset katselisivat ensin kiikareilla taivaan sineen ja sitten sanoisivat mielipiteensä siitä, onko kvanttimekaaninen vakuumi todella tyhjä.)

Asetelma, jossa sinun ääliömäisiä taivastelujasi korjataan, on kyllä kieltämättä hieman tuollainen. Mutta siihen se sitten jääkin.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Kirjekuori
Seuraa 
Viestejä2144
Liittynyt27.5.2010

Buttonin alkuperäinen tutkimus neurotieteen luotettavuuskriisistä löytyy täältä:

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/23571845

Tiivistelmä:

A study with low statistical power has a reduced chance of detecting a true effect, but it is less well appreciated that low power also reduces the likelihood that a statistically significant result reflects a true effect. Here, we show that the average statistical power of studies in the neurosciences is very low. The consequences of this include overestimates of effect size and low reproducibility of results. There are also ethical dimensions to this problem, as unreliable research is inefficient and wasteful. Improving reproducibility in neuroscience is a key priority and requires attention to well-established but often ignored methodological principles.

Suomeksi:

Tutkimuksella, jolla on alhainen tilastollinen voima, on pienentyneet mahdollisuudet löytää todellinen ilmiö, mutta asia johon ei ole paljoakaan kiinnitetty huomiota on, että alhainen voima pienentää myös mahdollisuutta siihen, että tilastollisesti merkittävä tulos heijastaa todellista ilmiötä. Näytämme tutkimuksessamme, että tilastollinen voima neurotieteiden tutkimuksissa on hyvin alhainen. Tästä seuraa vaikutuskoon yliarviointeja ja tulosten kehnoa toistettavuutta. Asia sisältää myös eettisiä ongelmia, koska epäluotettava tutkimus on tehotonta ja tuhlailevaa. Neurotieteiden tulosten toistettavuuden parantaminen on ensisijaisen tärkeää ja vaatii huomion kiinnittämistä metodologisiin periaatteisiin, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä mutta usein sivuutetaan.

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Buttonin tutkimuksen julkaiseminen ja kommentointi noin laajasti ja niin useissa lehdissä on osoitus siitä, kuinka vakavasti asia on otettu.

Mi...? Juuri edellä lainasit pitkät pätkän nimenomaan lehdistön toimintaa kritisoivasta blogipostauksesta, ja nyt on oikein suuri viisauden merkki, kun media tarttuu johonkin neurotieteelliseen juttuun. Tietysti tämäkin on jo askel poispäin kuvasta, jonka yritit vilpillisesti edellä antaa, mutta yhtä ristiriitaista kuitenkin. Koeta nyt saada le kákaiseen kalloosi, ettei sillä ole mitään merkitystä, kuinka monen sanomalehden nettisivulla tutkimuksesta raportoidaan. Kuten juuri yllä linkissäsi sanottiin, lehdistöllä painaa sensaatiohakuisuus, ei tieteellinen meriitti. Koettaisit nyt edes pysyä kasassa kaikkine ääliömäisyyksinesi.

Samalla kun alan luotettavuus on vähintään kyseenalainen, väitetään joiltakin tahoilta aivan pokerinaamalla, että neurotiede on selittänyt tietoisuuden. Ja että asia on todistettu.

Tuolla epäluotettavuudella on aivan turha ratsastaa - haamurallana etenkin - eikä muuten ole kukaan sanonut, että tietoisuus olisi todistettavasti neurotieteellä tai millään muullakaan todistettavasti selitetty. Neurotieteellä on ylivoimaisesti paras humma kisassa, mutta ei se tarkoita asian olevan todistettu - termi, joka ei muutenkaan sovi empiiriseen tutkimukseen.

Ne, jotka eivät suorastaan kehtaa valehdella tietoisuuden olevan selitetty ja asian olevan todistettu, esittävät vain, että neurotiede selittää sen ihan kohta justiinsa.

Ei varmasti ihan justiinsa, mutta joskus kyllä hyvin todennäköisesti.

Mutta katsotaanpa miten realistisemmissa katsannoissa asiasta kirjoitetaan, kuten tämä Kalifornian yliopiston professori:

http://www.amazon.com/Out-Our-Heads-Les ... 0809016486

Alva Noë is one of a new breed—part philosopher, part cognitive scientist, part neuroscientist—who are radically altering the study of consciousness by asking difficult questions and pointing out obvious flaws in the current science. In Out of Our Heads, he restates and reexamines the problem of consciousness, and then proposes a startling solution: do away with the two-hundred-year-old paradigm that places consciousness within the confines of the brain.


Niinpä niin. vinkuvilosoovi näyttää päässeen herrassa voitolle. Mitähän hänellä on tarjota tilalle?

Our culture is obsessed with the brain—how it perceives; how it remembers; how it determines our intelligence, our morality, our likes and our dislikes. It’s widely believed that consciousness itself, that Holy Grail of science and philosophy, will soon be given a neural explanation. And yet, after decades of research, only one proposition about how the brain makes us conscious—how it gives rise to sensation, feeling, and subjectivity—has emerged unchallenged: we don’t have a clue.

Ensinnäkään tuo ei ole totta. On paljon tietoa, vaikka se ei aivan kaikenkattavaan teoriaan riitäkään. Tietoisuudentutkimus on myös hyvin uusi tutkimusala, joka kohdetta on äärimmäisen vaikea tavoittaa. Että parissa vuosikymmenessä ollaan näinkin pitkällä, on melkoinen saavutus. Samalla logiikalla esim. Higgsin bosonin jahtaaminen olisi pitänyt lopettaa vuosikaudet sitten.

Hihhulointia alan piireissä kuvastaa esim. tämä Haggardin haastattelu, jossa hän riemuiten julistaa olevansa kone ja hihkuu, kuinka hän ei itse nyt kontrolloi kättään. Kollega nääs laitteella nyt kontrolloi, saaden aikaiseksi nykäyksiä ja riuhtaisuja. Mutta kuka sitten kontrolloi kollegaa, ja tämän hienovaraisempia liikkeitä? Ja kuka kontrolloi laitteen suunnittelijaa, ja valmistajaa? No näitä ei haastattelussa kai kehdata kysytä.

Ihan yhtä hyvin voitaisiin kysyä. Käden liikuttajan päätöksiä kontrolloi päätöstä edeltävä aivoaktivaatio aivan samoin kuin koneen suunnittelijaakin. Haggard on asian varmasti tuhansia kertoja eri toimittajille selittänyt. Jottei tässä mitään uskalluksen puutetta ole. Kumma juttu, että sinulle asia vain tarvitsee selittää uudelleen ja uudelleen. Joka ikinen le kákaissen klyyvarisi alta singahtanut sammakko on lytätty niin moneen kertaan, että niiden voisi luulla jo pukku hiljaa käyvän vähiin.

Neurotiedekö olemattoman luotettavilla tutkimuksillaan siis on ratkaissut kysymykset vapaasta tahdosta ja determinismistä?

Edelleen vain omaa jäyhjärkistä toiveajatteluasi. Ja sellaiseksi tämä le kákastamärkä unesi valitettavasti myös jää.

No niin Haggard sanoo: "[size=150:uk59amh8]"As a neuroscientist, you've got to be a determinist".[/size:uk59amh8].

Tarkoittanee deterministiä käyttäytymisen ja psyykkisen toiminnan suhteen. Tuskinpa vain hän koko universumiin viittaa, tai jos viittaa. Ainakaan sen sortin determinismiä ei neurotieteilijältä aktuaalisesti vaadita.

Ihan vapaasti vain, jos neurotiede siihen pakottaa, mutta muiden ei kai ole pakko sitä uskoa, varsinkin jos väittäjänä on neurotiede.

Tiedän. Haamurallojen tyylisessä hihhulismissa onkin ihan omat sääntönsä. Ei kukaan niitä noudattava koskaan ole tiedettä kuunnellut.

Samoin Haggard neurotieteeseen nojautuen (kuten eräät muutkin täällä) väittää, että mitään minää ei ole ("there's no 'I' which can say 'I want to do otherwise'.).

Hän on siinä varsin oikeassa.

Neurotieteeseenkö tässä nyt pitäisi luottaa, noin naurettavan väitteen kohdalla? Minuus on niin selkeästi olemassa kuin olla voi, pysyvä tai ei.

Ei ole mitään mittaria sille, kuinka paljon tämä muistuttaa kretiinin "Jumala on! Varmasti on! Ihan selvästi! On, on!" -kiljuntaa. Mistähän oikein tiedät? Ku niin paljo sille kivast vattanpohjas hipsuttaa, eiks je? Ihqujee raaritirallaa on, mulla minuus ja kaks vasen jalkaa. Ziisus wittu tätä vakkivaparismia.

Joka tuota neurouskonnollista auktoriteettia tahtoo uskoa, niin uskokoon vain, mutta tekee niin vastoin parhaimpia empiirisiä todisteitaan, eli omaa elämäänsä.

Ni! Ettäs tiädätte! Jeesus o sydämmessä, se o iha selvä. Mä koen nii ja kaikki muut kans tai muute ootte elämänne kiältäny. Usko surkee ihmine äläkä homoile!

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Buttonin alkuperäinen tutkimus neurotieteen luotettavuuskriisistä löytyy täältä:

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/23571845

Tiivistelmä:

A study with low statistical power has a reduced chance of detecting a true effect, but it is less well appreciated that low power also reduces the likelihood that a statistically significant result reflects a true effect. Here, we show that the average statistical power of studies in the neurosciences is very low. The consequences of this include overestimates of effect size and low reproducibility of results. There are also ethical dimensions to this problem, as unreliable research is inefficient and wasteful. Improving reproducibility in neuroscience is a key priority and requires attention to well-established but often ignored methodological principles.

Suomeksi:

Tutkimuksella, jolla on alhainen tilastollinen voima, on pienentyneet mahdollisuudet löytää todellinen ilmiö, mutta asia johon ei ole paljoakaan kiinnitetty huomiota on, että alhainen voima pienentää myös mahdollisuutta siihen, että tilastollisesti merkittävä tulos heijastaa todellista ilmiötä. Näytämme tutkimuksessamme, että tilastollinen voima neurotieteiden tutkimuksissa on hyvin alhainen. Tästä seuraa vaikutuskoon yliarviointeja ja tulosten kehnoa toistettavuutta. Asia sisältää myös eettisiä ongelmia, koska epäluotettava tutkimus on tehotonta ja tuhlailevaa. Neurotieteiden tulosten toistettavuuden parantaminen on ensisijaisen tärkeää ja vaatii huomion kiinnittämistä metodologisiin periaatteisiin, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä mutta usein sivuutetaan.


Ja yllä osoitettu, mikä tässä tutkimuksessa on vikana. Paljon muutakin krittiikkiä näköjään on, kuten tässä, tässä ja tässä, mutta ne valitettavasti vaativat rekisteröitymistä.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Reiska
Seuraa 
Viestejä5304
Liittynyt6.5.2007

Neurotieteissä tekniikan kehittyminen tuo aikas rankkoja uusia menetelmiä, uusimpana laite, joka voimakkaan magneetin avulla voi aktivoida tai sammuttaa aivoalueita.

Per se

Kirjekuori
Seuraa 
Viestejä2144
Liittynyt27.5.2010

Buttonin paperi ilmestyi keväällä, mutta vasta se avasi kunnolla keskustelun, jota olisi pitänyt käydä pitkän aikaa sitten. Pata on muhinut liedellä jo pitkään niin että kantta ei ole kunnolla avattu, mutta aina aika ajoin joku on kyllä kurkistanut sisäänkin. Tämä viime vuonna kirjoitettu artikkeli kertoo, kuinka aivokuvantamisen alueella kokeiden toistaminen ei tunnu onnistuvan. Miksikö? Muunmuassa siksi, että papereissa ei ole kuvattu metodologisia yksityiskohtia riittävän tarkasti, jotta kokeet voitaisiin toistaa. Sehän tarkoittaa sitä, että ei tiedetä, mitä ja varsinkin miten on mitattu.

http://bps-research-digest.blogspot.co. ... il-to.html

Amidst recent fraud scandals in social psychology and other sciences, leading academics are calling for a greater emphasis to be placed on the replicability of research.
...
For replication to be possible, scientists need to provide sufficient methodological detail in their papers for other labs to copy their procedures. Focusing specifically on fMRI-based brain imaging research (a field that's no stranger to controversy), University of Michigan psychology grad student Joshua Carp has reported a worrying observation - the vast majority of papers he sampled failed to provide enough methodological detail to allow other labs to replicate their work.
...
There was huge variability in the methodological detail reported in different studies, and often the amount of detail was woeful, as Carp explains:

"Over one third of studies did not describe the number of trials, trial duration, and the range and distribution of inter-trial intervals. Fewer than half reported the number of subjects rejected from analysis; the reasons for rejection; how or whether subjects were compensated for participation; and the resolution, coverage, and slice order of functional brain images."

Other crucial detail that was often omitted included information on correcting for slice acquisition timing, co-registering to high-resolution scans, and the modelling of temporal auto-correlations. In all, Carp looked at 179 methodological decisions. To non-specialists, some of these will sound like highly technical detail, but brain imagers know that varying these parameters can make a major difference to the results that are obtained.

One factor that non-specialists will appreciate relates to corrections made for problematic head-movements in the scanner. Only 21.6 per cent of analysed studies described the criteria for rejecting data based on head movements. Another factor that non-specialists can easily relate to is the need to correct for multiple comparisons. Of the 59 per cent of studies that reported using a formal correction technique, nearly one third failed to reveal what that technique was.

"The widespread omission of these parameters from research reports, documented here, poses a serious challenge to researchers who seek to replicate and build on published studies," Carp said.

Artikkelin loppuosa käsitteli sitä mahdollisuutta, että tutkijat kokeilevat erilaisia lähestymistapoja kunnes jollakin tavalla saavat merkittävän tuloksen. Tutkijoita ei syytetty vilpistä mutta sellaisenkin mahdollisuus huomioitiin: aivokuvantamisen alueella mahdollisuudet sellaiseen analyysitekniikoiden ja parametrien justeeraamiseen ovat hyvin runsaita.

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Buttonin paperi ilmestyi keväällä, mutta vasta se avasi kunnolla keskustelun, jota olisi pitänyt käydä pitkän aikaa sitten. Pata on muhinut liedellä jo pitkään niin että kantta ei ole kunnolla avattu, mutta aina aika ajoin joku on kyllä kurkistanut sisäänkin. Tämä viime vuonna kirjoitettu artikkeli kertoo, kuinka aivokuvantamisen alueella kokeiden toistaminen ei tunnu onnistuvan. Miksikö? Muunmuassa siksi, että papereissa ei ole kuvattu metodologisia yksityiskohtia riittävän tarkasti, jotta kokeet voitaisiin toistaa. Sehän tarkoittaa sitä, että ei tiedetä, mitä ja varsinkin miten on mitattu.

Mietihän nyt uudelleen. Onko nyt tosiaan siellä päin suota niin, että puutteellisen tiedon antaminen jostakin on yhtä kuin kyvyttömyys käyttää tietoa tai sen puute? Ota pitkä le kákanvarsi poskeen ja rouskaise vähän puhtia masiinaan. Josko sitten vaikka hieman ylempänäkin alkaisi kakstahti pököttää. Koska on lukemattoman monta tapaa analysoida fMRI-dataa, ja kyseessä on melko monimutkainen prosessi, artikkeleista tulisi lukukelvottomia, jos jokainen detalji pitäisi aina julkaista pääartikkelissa. Tämän vuoksi monella julkaisulla on netissä "appendix"- tai "supplementary material" -tietokanta, jossa on tarkemmat metodologiset tiedot. Voi vain arvailla, montako kertaa Carp missasi tämän, jos ylipäätään tiesi siitä. Tällöin pääartikkelin methods-osiossa ei ole tarkoituskaan mennä pienimpiin yksityiskohtiin, mikä sitten paremmin tietämättömälle näyttäytyy raportoinnin vajautena.

Puutteelliset raportit eivät tosin ole tieteessä mitenkään harvinaisia. Erityisestä lääketieteessä moista tapahtuu jatkuvasti. Tässä on yksi esimerkki:

http://www.medicossinmarca.cl/wp-conten ... dicine.pdf

We recently reviewed 199 diabetes trials published in prestigious journals18. In this review we found that 89% failed to report information about allocation concealment, between 4 and 50% failed to report blinding of participants, clinicians, and researchers including data collectors, outcome adjudicators, and data analysts, and 29% failed to report on the extent of loss to follow-up.

My, oh my. Logiikkaasi seuraten yksi tällainen raportti riittää tekemään kelvottomaksi, ei vain kyseisen tutkimusalueen, vaan koko saatanallisen tieteenalan, joten parempi nyt on olla ottamatta koskaan mitään lääkettä. Ei ole väliä määrääkö lääkäri vai ei. Kun vinkuvilosoovin le kákainen lokiikkamoottori pääsee käyntiin, ei sitä kykene mikään tämän maailmaan mahti enää kesyttämään. Se on villi, vapaa ja viriili, koproinen kaspersynty, haamumaan emo. Halutessaan se ravistaa matoisen materiamme kadotukseen kuin eilisillan pölyt. Olemme orjia le limakákalisäkkeen alla ja meidän on kohdattava kohtalomme. Suo armoa, oi ektoplasmainen erinomaisuus, emme tienneet ketä vastaan purnasimme.

Artikkelin loppuosa käsitteli sitä mahdollisuutta, että tutkijat kokeilevat erilaisia lähestymistapoja kunnes jollakin tavalla saavat merkittävän tuloksen. Tutkijoita ei syytetty vilpistä mutta sellaisenkin mahdollisuus huomioitiin: aivokuvantamisen alueella mahdollisuudet sellaiseen analyysitekniikoiden ja parametrien justeeraamiseen ovat hyvin runsaita.

Höpöä. Johtopäätös nimenomaan oli, ettei kyse ole vilpistä vaan "normien noudattamisesta":

Carp said the reporting practices he uncovered were unlikely to reflect malice or dishonesty. He thinks researchers are merely following the norms in the field. "Unfortunately," he said, "these norms do not encourage researchers to provide enough methodological detail for the independent replication of their findings."

Epäilen edelleen, että Carp ei huomannut tai ymmärtänyt viitteitä lisätietoja tarjoavaan lähteeseen. Näitä sattuu helposti, kun kahlaa läpi satoja artikkeleita. Mutta olettaenkin, että kaikki todella olivat aitoja puutteita raportoinnissa - minkä standardit eivät myöskään ole täysin selvät; yhden itsestäänselvyys on toisen turpajumi - ei se tarkoita tutkimusten olevan epäpäteviä tai replikoinnin puutteellista. Tutkijat kyllä tyypillisesti lähettävät tietoja yksityisestikin, jos niitä pyytää.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
Kirjekuori
Kas, Buttonin tutkimukseen on näköjään vastattu, mm. täällä, täällä ja täällä. Toki.

Button puolestaan vastaa heille täällä.


Hyvin heikosti, joskin kommentit tutkimuksen realiteeteista näyttävät menneen läpi. Tärkeimpään pointtiin PPV:n ongelmallisuudesta otannan pienuuden korostamisessa ja p-arvon alihyödyntämisessä ei tule mitään kunnon vastausta. "Emme kannata dikotomisointia p-arvon perusteella, mutta se nyt vain on normi, jonka mukaan mennään", on paras syy, joka Buttonilla ym. on antaa. Viittaus p-arvon standardin koventamiseen taas ampuu täysin ohi. Tarkoitus ei ole laskea tilastollisen merkittävyyden kynnystä vaan painottaa suuremman merkitsevyyden tuloksia aivan kuten Button ja muut nyt painottivat otannan kokoa.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Luotettavuuskysymyksestä en osaa sanoa mitään, koska lopetin aivotutkimuksen aktiivisen harrastamisen jo 80-luvun puolivälissä. Erään blogistin näkemyksen mukaan luotettavuustutkimuksen aineisto on kuitenkin ollut varsin vähäinen:

http://teddysratlab.blogspot.fi/2013_04_01_archive.html

Itselläni on kuitenkin pari muuta syytä (kuin Katherine Buttonilla) olla pitämättä nykyisiä aivotutkimuksen muotoja läheskään lopullisina. Syyni perustuvat enemmän tunteeseen ("varmaan luuloon") kuin tietoon, ja ovat tiedeyhteisön näkemyksistä enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) poikkeavia.

Monen tietoisuustutkijan näkemyksen mukaan tietoisuus on yhä selittämättä aivan niin kuin oheinen Duodekimin ärsykkeen rekontruointia aivodatasta käsittelevä selonteko päättyy. Tähän kommenttin yhdyn täydellisesti:

http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/a ... s=duo99620

On myös hyvä huomata, ettei tämäkään ärsykkeen rekonstruointi aivokuvausdatasta ratkaise sitä, miten aivoaktivaatiosta syntyy subjektiivisia tajunnan kokemuksia, tai sitä, miksi niitä ylipäätään pitäisi aivotoiminnan yhteydessä syntyä.

Miksi sitten aika monet aivotutkijat ajattelevat, että elämyksellinen tietoisuus on selittynyt tai ainakin melkein selitetty? Nythän tiedetään, että eri yksilöiden ajattelu ja toiminta on sangen erilaista johtuen eroista aivojen toiminnassa. Niinpä jonkun halu olla oikeassa saa hänet luulemaan ainakin lähes tietävänsä, kun taas toisella ei ole vastaavaa intohimoa, jolloin hän voi helposti huomata ja myöntää täydellisen tietämättömyytensä. Esimerkiksi Revonsuo (havaintojeni mukaan) ensin myönsi tietämättömyytensä, sitten melkein luuli tietävänsä ja nyt taas on palannut tietämättömyyteen.

Minusta neurotiede on lähtökohtaisesti kyvytön selittämään elämyksellisyyttä kahdestakin syystä. Ensiksikin luulen, että hermoimpulssikaaviot ovat vain sumea kuva siitä tapahtumisesta, joka aivoissa muodostaa tietoisuuden aivo-osuuden. Tämä tapahtuminen muodostuu genomikollektiivin moodeista. Geenien aktivoituminen tuottamaan RNA:ta on liian hidasta muodostaakseen perustan tietoisuuden aivo-osuudelle esimerkiksi havaintokokemuksissa, mutta voisi soveltua joidenkin emootioiden tuottamiseen. Havaintokokemukset kuten esim. tunto-, näkö- tai kuloaistimus vaativat genomikollektiivin eri alueiden näennäisesti vähäisen, esimerkiksi konformaatioluonteisen aktivoitumisen.

Mikä on sitten hermoimpulssikaavioiden ja aivojen muiden fysiologisten tasojen kuten aivoaaltojen tehtävä? Ne voisivat energetisoida genomikollektiivia ja ylläpitää sen moodeja. Genomikollektiivin moodien vaihtumisen täytyisi näkyä hermoimpulssien ja aivoaaltojen vähäisinä muutoksina (kuten hyttysen ininän muutokset sen vaihtaessa toimintamoodiaan). Mutta muuten hermoimpulssikaaviot kertoisivat pääpiirteittäin, mitä tietoisuuden ydinelimessä on meneillään.

Genomikollektiivi voi myös luoda elämysmaailman aistielimistä saamistaan virikkeistä. Niinpä esim. näköaistimus ei kuvaa oikeaa kohdettaan, vaan konstruoi kohteen hahmon noin kahdestatoista erilaisesta aistialkiosta, jotka sille syötetään.

Genomikollektiivin olettaminen tietoisuuden aivotason asunnoksi on myös sikäli luontevaa, että genomin tiedonvarastointikyky on monin verroin suurempi kuin muiden elinten ja sen kyky luoda "illuusioita" aistialkioista vastaavasti suunnattoman paljon suurempi.

Tietoisuuteen kuuluu oletukseni mukaan aivotason lisäksi toinen taso, jota kutsuisin informaatioksi, vaikka sen olemus onkin tavallaan hämärän peitossa. Sitä voi kuitenkin kutsua myös tietoisuus-substanssiksi, koska eri alueisiin genomikollektiivissa liittyessän ja genomikollektiivin osien tilan muutoksissa muuttuessaan se on omiaan kuvautumaan Tononin "integroituna informaationa". IIT:n voin mieltää tietoisuudeksi neutraalin monismin ja sen ydinidean, tietoisuuden subjektittomuuden valossa

http://plato.stanford.edu/entries/neutral-monism/

Lisäksi integroidun informaation tilojen samastaminen elämyksellisen tietoisuden tilojen kanssa helpottuu rinnastamalla IIT:n tilat L-pisaran "tietoisuusvastineen" tai "tietoisuusanaloogin" moodien kanssa, jota olen esitellyt muun muassa tämän ketjun sivuilla 30, 31 ja 32.

L-pisara-analogiaa tukee mielestäni myös tietoisuuden tilojen kvantittuneisuus ja diskreettisyys sekä eriasteinen saavutettavuus.

Japetus
Seuraa 
Viestejä11146
Liittynyt20.6.2009
P.S.V.
Luotettavuuskysymyksestä en osaa sanoa mitään, koska lopetin aivotutkimuksen aktiivisen harrastamisen jo 80-luvun puolivälissä. Erään blogistin näkemyksen mukaan luotettavuustutkimuksen aineisto on kuitenkin ollut varsin vähäinen:

http://teddysratlab.blogspot.fi/2013_04_01_archive.html


Erinomainen lisäpointti tuossa linkissä. Paitsi että aineisto oli Buttonilla ym. vähäinen, se oli myös hyvin selektiivinen. Tutkimus käsitteli vain meta-analyysejä, jotka painottavat pienempiä tutkimuksia kuin primäärijulkaisut, eikä analyysin otantaa voi siten pitää neurotiedettä edustavana (boldaus alkuperäinen):

While I do not dispute the results of Button et al. with respect to meta-analyses, their results cannot be applied to primary publications without additional consideration. In fact, I feel that the authors raise quite valid concerns... about meta-analyses. Good experimental design is a standard part of the research ethics that every author confirms when submitting an article for publication. In addition, most primary publications look for rather large effects (mean differences) and can do so with relatively small group numbers (group sizes of 6-10 are not uncommon). However, meta-analyses by their very nature are looking for small effects that are otherwise missed in small groups – otherwise it would not be necessary to combine data sets to perform the meta-analysis.

There are other factors at work which point out the good and bad with respect to scientific research, but this need not be one of them. In perspective, this article in Nature Reviews Neuroscience sounds a cautionary note regarding the need for better statistical planning in meta-analysis. What the article does not do is state that all or even many Neuroscience articles have the same flaw. In particular, given that this caution applies to making unwarranted conclusions, it behooves headline writers and journalists to avoid making the same type of mistake in the course of reporting!

Miksi sitten aika monet aivotutkijat ajattelevat, että elämyksellinen tietoisuus on selittynyt tai ainakin melkein selitetty?

Täytyy nyt tässäkin korjata, että noin ei kovin moni ajattele. Monen mielestä tietoisuus tullaan aivopohjalta selittämään, mutta vielä asiaa ei ole ratkaistu.

Tuohon genomikollektiivijuttuun en vieläkään voi yhtyä. Syy on sama kuin aina ennenkin: genomi on liian hidas ja eristynyt voidakseen toimia tietoisuuden tyyssijana.

Olli S. paljastaa salaisuutensa: "Mä puhun tahallani ristiin, että Japetus saisi oikeita aiheita syyttää mua."
o_turusen jännä fetissi: "Minä en todellakaan kuse housuuni vaan sinun silmääsi."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"
Keijona ymmärtää naisia: "Onkohan sellaista munasolua edes olemassa ? Onko joku nähnyt sellaisen?"

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat