Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Joku kirjailija, nimeä en valitettavasti muista, on sanonut että jotensakin niin että sitten sitä vasta pystyy kirjoittamaan kun vanhemmat ovat kuolleet. Tämä mielestäni kertoo juuri siitä että kirjoittamiselle voi olla monenmoisia estoja, ja suurena blokkina toimii juuri tämä iänikuinen "mitä ihmiset ajattelevat minusta jos kirjoitan niin ja niin". Mielestäni juuri ne ihmiset jotka kuvittelevat parhaiten tuntevansa ihmisen jolla on tarve kirjoittaa eivät tunne häntä lainkaan, eivätkä tiedä hittojakaan siitä mitä hänen päässään liikkuu. Jollei hän sitten ala sitä ulostuomaan, ja tule loukanneeksi puolta kansakuntaa, halusi tai ei.

Jos on olemassa pieninkin esto sille mitä tai miten muka voi kirjoittaa, se esto lähtee paisumaan ja tulee vastaan tuon tuostakin, ja lopulta et kirjoita yhtikäs mitään. Jos kykenee ohittamaan asiassa lähipiirinsä, vastassa on tietysti ne isommat piirit, sikäli kuin olet niin satumaisen onnekas että olet tekeleesi saanut edes julkaistua. Asiassa auttaa varmasti jos on jo entuudestaan joku stara. Nythän on humppalaulaja Hynynen julkaissut tekeleen josta esille on nostettu kohta missä hän kertoo poliitikkoon liittyvästä seksuaalifantasiastaan. Fantasiat ovat aina ok, mutta itse koen vastenmieliseksi että aletaan julkisesti niitä levitellä jotain oikeasti olemassaolevaa henkilöä käyttäen. Tässä siis minulle tulee rajoja vastaan, mutta en voi tietää pitäisikö juuri minun näkemykseni olla se ainoa oikea!

Edesmennyt näytelmäkirjailija Dennis Potter sai aikoinaan feministit päin näköään koska hänen aikaansaannoksessaan Blackeyes on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. En ole kyseistä sarjaa nähnyt, mutta olen tietysti ihmetellyt että eikö asioita saa kuvata sellaisena kuin ne ovat? Jos yhteiskunnassa on väkivaltaa jotain ryhmää kohtaan, tai ihmisiä jotka ovat väkivaltaisia, miksei asiasta saa kirjoittaa tai sitä näyttää?

Itse olen muutaman kerran ihmetellyt tälläkin foorumilla minkä takia on mukamas ok fiktiossa raadella naisen keho tuhannen peen päreiksi, eli naisiin tai naisruumiiseen kohdistuva väkivalta on aina ihan käypää ja kuranttia materiaalia, eikä kukaan kysele onko tarinan alunperin kirjoittaneelta taholla jotain omakohtaista vihamielisyyttä naissukupuolta kohtaan. Minulle on vastattu että koska nainen on haavoittuvampi, hänen tappamisensa ja kiduttamisensa koskettaa syvemmin yleisöä. Mene tiedä, mutta olen havainnut että jos nainen kirjoittaa fiktiota jossa miestä rääkätään, niin siitä kyllä nousee meteli. Omia pöytälaatikkoteelmiäni luetutin aikoinaan parillekin miehelle, ja kumpikin takertui niihin kohtiin joissa ei - lievästi sanottuna - suhtauduta erityisen ystävällisesti miespuoliseen henkilöön. Toinen miehistä sanoi että on miesvihamielistä materiaalia, toinen suorastaan kehitti riidan siitä ettei hyväksynyt väkivaltaista kohtausta jonka uhrina on mies ja tekijänä nainen. Ihmetytti. Aika jännää että jos naisena kirjoitan väkivaltakohtauksen jossa kärsii mies, heti tulee stoppi ja kerrotaan että olen tehnyt väärin. Kun taas nämä loputtomat naisentappajaiset ovat ihan normaalia peruskauraa.

Tällä hetkellä menee SCUM-manifesti Tampereella. Kyseessä on "äärifeministinen monologi 1960-luvulta". Joku mies siitäkin oli jo niin hermostunut, että raahasi aseita mukanaan esitykseen. Pitää aika herkkä tapaus olla jos jokin oikeastaan historiallinen reliikki noin hermostuttaa.

Itse hyväksyn väkivallan fiktiossa. Sama se minulle ketä siellä pannaan silpuksi ja päreiksi, kunhan asiaa kyetään myös toisinaan tarkastelemaan psykologisella silmällä ja ennenkaikkea reilusti ja tasapuolisesti, eikä niin että yksi sukupuoli saa tehdä fiktiossakin ihan mitä vaan ja toinen kappas vaan ei saa. Kirjoittajalla ei saa olla muureja päässään. Sellaisella luovuudella joka menee nätisti uomaa pitkin muiden ihmisten mielipiteiden rajaamana ei ole minkäänlaista arvoa.

Kun en omaa persoonallisuuttani pysty muuttamaan miksikään, olen ajatellut että ehkä se pitää sitten vain hyödyntää. Oma neuroottinen avoimuuteni voi muuntua ideaksi siitä että kirjoittajalla ei saa olla mitään sisäistä ja ulkoista erikseen. Hän ei saa hävetä kirjoittaa, hänelle ei voi olla minkäänlaisia tabuja. Tietenkin jos oikein hullusti käy voi saada vaikka tappouhkauksia, mutta ne vain kertovat siitä miten pienenpieni ja ahdas uhkailijan oma sisäinen maailma on. Miten hän on itse saanut jonkinlaisen kuolemanpelkokohtauksen saatuaan tahtomattaan tietää että on olemassa jotain sellaista mikä on hänen oman näppärän pikku maailmansa ulkopuolella. Vaikkapa ajatus että Jumalaa ei olekaan - mikä länsimaissa on ihan iisi idea, mutta jossain muualla kaiken mahdollisen "hyvän ja oikean" ilmeisestikin nujertava saatanallinen asia.

Viidakkorumpu kyllä toimii ja kaikkeahan ei ole pakko mennä lukemaan, jos ei kestä lukemaansa. Saatanalliset säkeet voi rauhassa jättää heille jotka niitä tarvitsevat, ja itsekin voi jatkaa elämäänsä ilman murhavimmaa niitä kohtaan jotka ajattelevat toisin kuin itse ajattelee. Mutta ilmeisesti lajimme psykologia ei toimi noin leppoisalla tavalla.

Kommentit (1)

eskimo
Seuraa 
Viestejä1521
Liittynyt12.5.2009

Tabut ovat reunehtoja, joiden puitteissa asiat tapahtuvat. Oli kyseessä kirjoittaminen tai muu toiminta.

Tuo on normaalia. Sitävastoin epätavallisempaa on se, että tietää edes tabujen olemassaolon. Silloin niitä voi oikeasti vasta rikkoa.

Tunnistamaton tabu on asia, joka vie melko huomaamatta.

Juha Myllärinen, Lappeenranta

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat