Viestejä ajatuksen voimalla

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

18.03.2006

BBCI. Kuva: Fraunhofer FIRST
Viestejä ajatuksen voimalla
Hannoverin Cebit-messuilla esiteltiin tietokone, joka voi sysätä näppäimistöt romukoppaan: sen kursori tottelee ajatuksia.

Ohjaaminen onnistuu elektrodimyssyllä, joka mittaa aivojen sähköistä toimintaa. Kursori siirtyy, kun kirjoittaja kuvittelee liikuttavansa vasenta tai oikeata kättään.

”Tunne kirjoittaessa on vähintäänkin merkillinen”, kuvailee laitteen kehitystiimiin kuuluva Gabriel Curio New Scientist-lehdessä.

BBCI:ksi nimetty laite on käskyvalmis heti, kun sen käyttäjä on läpikäynyt mielessään 150 kursoriliikettä. Tämä vie Curion mukaan vain parikymmentä minuuttia, sillä laite oppii tunnistamaan liikahdukset kunkin henkilön liikeaivokuorella.
- - -

Eikös ylläoleva tiedeuutinen periaatteessa todista myös kiistellyn telepatia-ilmiön olemassaolon puolesta?!

Kommentit (10)

Vierailija
Eikös ylläoleva tiedeuutinen periaatteessa todista myös kiistellyn telepatia-ilmiön olemassaolon puolesta?!

Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Vierailija
Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Siis helikopteri.

Mutta jos rupiaa miettimään miten ne aivoaallot otetaan talteen. Eli jos joku päivä keksitään vastaanotin, mikä on vaikkapa metrin päässä, niin ehkä sitten voisi telepatia ollakkin uskottava, mutta..

lierik
Seuraa 
Viestejä4922
Liittynyt31.3.2005

Ja taas skeptiksen sivuilta mietittävää:

Parapsykologia

(engl. para­psychology). Para­psykologia määritellään usein tieteeksi, joka tutkii psi:tä tai ihmisen tietoisuuteen liittyviä paranormaaleja ilmiöitä. Psi- ja paranormaalit ilmiöt ovat kuitenkin kohdanneet monenlaisia empiirisiä ja teoreettisia vaikeuksia. Esimerkiksi niinkin keskeinen käsite psi on määritelty huonosti, ja paranormaalin ilmiön käsite on sekin osoittautunut ongelmalliseksi. Para­psykologia onkin jossain määrin muuttunut erikoisten kokemusten ja niihin liittyvien uskomusten tutkimiseksi, mikä on lähentänyt para­psykologiaa muihin tieteisiin. Para­psykologian tutkimuskentästä saanee parhaimman kuvan tarkastelemalla sen historiaa spiritualistisista alkujuurista lähtien.

Spiritualistinen liike sai alkunsa Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä kahden nuoren tytön ansiosta. Margaret ja Catherine Foxin kotona kuului ääniä, kuten rasahtelua ja tömistelyä, jotka tulkittiin kummitusten vaikeroinniksi. Vaikka 1800-luvun lopussa Maggie tunnusti tyttöjen tuottaneen äänet, niin kuolleiden lähestyminen meedioiden avulla oli jo tullut suosituksi ilmiöksi niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Spiritualismi eli kulta-aikaansa 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen tällaiselle liikkeelle oli kysyntää. Spiritualismin kannattajiksi ilmoittautui myös useita tiedemiehiä sekä julkimoita kuten kirjailija Sir Arthur Conan Doyle.

Tiedemiesten kiinnostuksen myötä spiritualistisia ilmiöitä alettiin tutkia myös kriittisesti. Vuonna 1882 spiritualistit ja skeptisempi ”Sidgwickin ryhmä” perustivat yhdistyksen nimeltä Society for Psychical Research (SPR). Cambridgessa moraalifilosofian professorina työskennelleestä Henry Sidgwickistä tuli SPR:n ensimmäinen puheenjohtaja.

SPR:n inspiroimana Yhdysvaltoihin perustettiin oma yhdistys vuonna 1885. Bostonissa alkunsa saaneen American Society for Psychical Researchin (ASPR) ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin astronomi Simon Newcomb. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi ASPR siirtyi vuonna 1889 brittiläisen seuran hoiviin, mutta vuonna 1906 ASPR erottautui emoseurastaan tullakseen jälleen itsenäiseksi yhdistykseksi.

SPR:n ja ASPR:n keskeisimpiä tavoitteita oli vastata kysymyksiin ”onko olemassa materiasta irrallista tajuntaa tai sielua” ja ”selviytyykö sielu kehon kuolemasta”. Aluksi yhdistysten tutkimus kohdistui lähinnä spiritualistisen liikkeen innoittamiin meedioihin, joiden väitettiin saavan yhteyden edesmenneisiin henkilöihin.

Järjestään meediot kuten Eusapia Palladino (1854–1918), Eva Carrière (1886–?) ja Margery Crandon (1888–1941) paljastuivat epäaidoiksi. Spiritualistinen huijaaminen meni niin jopa pitkälle, että kuka tahansa ”meedio” pystyi tilaamaan postimyynnistä esimerkiksi ”tutkimuksenvarmoja” ääntelehtiviä pöytiä tai itsestään soivia kitaroita. Psyykikkoja tuomittiin myös oikeusistuimissa huijauksesta. Vuonna 1939 brittiläinen para­psykologi Harry Price (1881–1948) totesi yhteenvetävästi: ”Spiritualismin historia on petoksen historiaa”.

Tutkimuksen tuloksettomuudesta johtuen akateeminen kiinnostus spiritualismia ja psyykkistä tutkimusta kohtaan laantui 1920-luvun aikana. Kiinnostus heräsi jälleen 1930-luvulla Joseph B. Rhinen (1896–1980) ja hänen vaimonsa Louisan (1891–1983) tutkimusten johdosta. Tutkimuksia tehtiin psykologian professori William McDougallin alaisuudessa Duke Universityssä Pohjois-Carolinassa. Joseph B. Rhinen katsotaan antaneen nimen para­psykologialle, joskin hän hyödynsi filosofi Max Dessoirin jo vuonna 1887 käyttämää saksankielistä nimitystä Para­psychologie.

Rhinen vuonna 1930 aloittamat ESP-tutkimukset poikkesivat aikaisemmasta psyykkisestä tutkimuksesta, sillä niissä käytettiin tavallisia vapaaehtoisia, jotka eivät väittäneet omaavansa erikoisia kykyjä. Tuloksensa hän julkaisi vuonna 1934 teoksessa Extra-Sensory Perception. Rhinen käyttämät tutkimusmenetelmät ovat joutuneet rankan kritiikin kohteeksi. Jälkeenpäin on esimerkiksi selvinnyt, että tutkimuksissa käytetyistä Zener-korteista pystyi päättelemään, mikä kuvio oli kyseessä näkemättä kuviopuolta, koska kuviot oli painettu liian lujaa kortteihin. Toiset kortit olivat puolestaan niin ohuita, että kuvion saattoi nähdä kortin lävitse. Rhinen tekemiä tutkimuksia vaivasi myöhemminkin samanlainen metodinen huolimattomuus.

Kritiikistä huolimatta Rhinen tutkimukset herättivät jälleen akateemisten tutkijoiden mielenkiinnon: ehkä para­psykologiasta saisi oikean tieteen! Englantilainen Samuel G. Soal (1889–1975) yritti toistaa Rhinen saamat tulokset, mutta pettyi raskaasti. Tarkasteltuaan uudelleen aineistoaan Soal kuitenkin huomasi niin sanotun siirtymisefektin: kun ”osumiksi” laskettiin oikeaa korttia edeltävä tai seuraava kortti, niin kahden koehenkilön tulokset poikkesivat merkittävästi sattumasta. Kun kaikki tunnetut tekijät on otettu huomioon, sattumasta poikkeamista pidetään osoituksena psi:n olemassaolosta, tosin virheellisesti kuten Soalinkin tapauksessa voidaan nähdä: Soal jatkoi menestyksellisiä tutkimuksiaan toisen koehenkilön kanssa, eikä tuloksetta, sillä näitä tutkimuksia pidetään merkittävänä ESP:n olemassaoloa tukevana todistusaineistona. Valitettavasti vain 1970-luvulla selvisi kolmessa eri tutkimuksessa, että Soal oli manipuloinut tutkimusaineistoaan. Sattumasta poikkeamisen selittämiseksi ei siis tässäkään tapauksessa tarvittu psi:tä, vaan valitettavasti eräs hyvin luonnollinen tekijä: huijaaminen.

Suomeen psyykkisten ilmiöiden järjestelmällinen tutkimus tuli vuonna 1907 Sällskapet för Psykisk Forskningin (SPF) perustamisen myötä. Järjestön ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin filosofian professori Arvi Grotenfelt, joka toimi tässä virassa vuoteen 1932 saakka. Hänen toimikautensa aikana SPF keskittyi meedioiden tutkimiseen brittiläisen esikuvansa SPR:n mukaisesti. Vuonna 1938 perustettiin suomenkielinen Suomen Para­psykologinen Tutkimusseura (SPT), mutta varsinaisesti kokeellinen tutkimus saapui Suomeen vasta 1950-luvulla. Suomalaisen kokeellisen para­psykologian kannalta keskeinen henkilö oli para­psykologi Jarl Fahler (1926–1990), joka solmi läheiset suhteet Duke Universityyn.

Grotenfeltin lisäksi akateemista kiinnostusta para­psykologiaa kohtaan ovat Suomessa osoittaneet muun muassa filosofit Gunnar Landtman (1878–1940), Rafael Karsten, Rolf Lagerborg, Eino Kaila (1890–1958) ja Sven Krohn (1903–1999) sekä psykologit Arvo Lehtovaara ja Kai von Fieandt. Heistä kielteisesti para­psykologian ”tuloksiin” ovat suhtautuneet Lagerborg, Kaila, von Fieandt sekä Lehtovaara.

Akateemisen psykologian suhde para­psykologiaan oli jo spiritualismin päivistä lähtien erittäin kriittinen, vaikka poikkeuksiakin siis oli olemassa. 1970-luvulle tultaessa para­psykologia koki uuden tulemisen, ja varsinaisen kuumeen sai aikaan israelilaissyntyinen psyykikko Uri Geller. Hänen kyvyistään raportoitiin — tosin kriittisten kommenttien jälkeen — jopa tiedejulkaisu Naturessa vuonna 1974. Charmikas Geller ei kuitenkaan kyennyt lumoamaan koko maailmaa, ja taikuri James Randin johdolla kriittiset mielet ovat menestyksekkäästi nakertaneet uskottavuutta Gellerin ”psyykkisyydeltä”.

Gellerin saavutusten innostamana englantilainen matemaattinen fyysikko John Taylor ryhtyi tutkimaan lasten psykokineettistä kykyä taivuttaa metallilusikoita. Taylorin tutkimuksissa selvisi, että lapset kyllä kykenivät taivuttamaan lusikoita, mutta ainoastaan silloin, kun heitä ei tarkkailtu. Psi:n näyttäytymistä ainoastaan tarkkailemattomissa olosuhteissa alettiin kutsua ujousilmiöksi. Vakavasti otettavaa tutkimusta tehdäkseen tutkijat halusivat nähdä kuinka ujousilmiö käytännössä ilmenee. He videoivat huoneeseen yksin jätettyjä lapsia näiden tietämättä, ja kun tutkijat myöhemmin analysoivat nauhaa, yllätyksekseen he näkivät ”aitojen lapsipsyykikkojen” vääntelevän ruokavälineitä pöytää vasten.

Myös uudemmat tutkimukset ovat paljastuneet Rhinen ja Soalin tutkimusten tapaan huonosti kontrolloiduiksi. Spiritualismin historiaa kommentoineen Pricen lausuntoa voikin jatkaa toteamalla, että myös para­psykologian historia on pitkälti petoksen historiaa.

Para­psykologisten ilmiöiden olemassaoloa ja niiden taustalla vaikuttavaa psi:tä on perusteltu erilaisilla henkilökohtaisilla kokemuksilla, ”lahjakkaiden” psyykikkojen esityksillä ja kokeellisen tutkimuksen tuloksilla. Para­psykologian ongelmaksi on muodostunut kuitenkin se, ettei ilmiöidenkään olemassaoloa ole todistettu: yksittäiset henkilökohtaiset kokemukset eivät tee ”henkimaailman ilmiöitä” tieteellisesti todistetuksi, ”lahjakkaat” psyykikot ovat järjestäin osoittautuneet petoksen tai itsepetoksen profeetoiksi ja kokeellinen tutkimus on ollut määrällisesti runsasta, mutta valitettavan laadutonta (ehkä poikkeuksena uudet autoganzfeld-tutkimukset).

Kokeiden kontrolloimattomuudesta johtuen psi ei ole antanut itsestään selviä elonmerkkejä myöskään toistokokeissa. Kun jo perusilmiöiden olemassaolon osoittaminen on vaikeaa, on merkillistä, että para­psykologiaa on yritetty hyödyntää käytännön elämässä esimerkiksi rikosten ratkaisemisessa tai sotilaallisissa tiedustelutehtävissä kuten operaatio Stargatessa.

Laaduttomuutta lisää kontrollin puuttumisen lisäksi para­psykologian toinen ongelma: psi:tä ei vieläkään ole kyetty määrittelemään positiivisesti eli kertomaan mitä se on, kuinka sen tunnistaa, milloin se esiintyy ja milloin se ei esiinny. Tämän vuoksi kokeet voivat paljastua vuosikymmenienkin jälkeen virheellisiksi, kun saadaan selville jokin ei-psi -peräinen vaikuttava tekijä. Para­psykologian tulevaisuuden kannalta on siis ratkaisevaa, että psi tulisi kyetä määrittelemään positiivisesti, eikä siis ainoastaan tilastollisesta todennäköisyydestä poikkeamisena, koska poikkeamia voivat aiheuttaa monet muutkin seikat kuin psi.

Para­psykologian kolmas ongelma on sen ristiriitaisuus muiden tieteiden kanssa. Esimerkiksi aivoista irrallisen tajunnan tai psyykkisen elementin, psi:n, olettaminen tuo väistämättä esille kysymykset dualistisen filosofian mielekkyydestä: kuinka fysikaalisilla ilmiöillä voi olla siitä irrallisia psyykkisiä syitä? Miten nämä kaksi olomuotoa ovat esimerkiksi vuorovaikutuksessa? Kuinka täysin materialistisesti toimiva prosessi — evoluutio — on voinut tuottaa jotain ei-materiaalista? Para­psykologia on ristiriidassa myös tunnetun fysiikan kanssa: psi olisi ainoa ”luonnonvoima”, jota aika tai paikka ei rajoittaisi. Mutta vaikka kvanttitasoisen psi:n olemassaolo olisikin perusteltavissa, se olisi yhä materialistinen tekijä, ei monien kaipaama ”henkinen ulottuvuus”.

Yhteenvetona voidaan todeta, että yli satavuotisen psyykkisen tutkimuksen tulokseksi on saatu ainoastaan tieto siitä, että ihminen on halukas huijaamaan; toiveajattelu tuhoaa kriittisen ajattelun; mitä kontrolloidumpia kokeet ovat, sitä vähemmän psi kasvojaan näyttää ja päinvastoin; sekä tutkimuksen tulokseen vaikuttaa se, kuka tutkimuksen tekee. Tieteelliselle para­psykologialle erittäin raskasta on psi:n määrittelemättömyys, ilmiöiden toistumattomuus sekä ristiriitaisuus muiden tieteiden tulosten kanssa. Tästä huolimatta para­psykologit katsovat usein psykologien ja muiden tutkijoiden kielteisen suhtautumisen johtuvan vain jääräpäisistä ennakkoluuloista.

Psykologi James Alcock on kommentoinut tilannetta seuraavasti: ”Näyttää siltä, että… kriitikkojensa kimppuun hyökkäävät para­psykologit hyökkäävät viestintuojien kimppuun, koska he eivät voi hyväksyä tuotuja viestejä. Oletetaan, että PSI:n sijaan para­psykologit kampanjoisivat kaljulääkkeen puolesta, joka tuottaa hiuksia vain vähän ja vain joidenkin tutkijoiden havainnoidessa, aina silloin tällöin. Jos lääkkeen vaikutus on epäluotettava ja toistamattomissa, jos se myös on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hiustenkasvusta ja kaljuuntumisesta tiedetään, eikä väitetylle vaikutukselle ole esitetty teoreettista mekanismia, niin tällöin tuskin voisi odottaa tieteellisen yhteisön hurraavan kaljuuntumisen päättymistä. Tiede ei tule koskaan hyväksymään para­psykologien väittämiä ainoastaan heidän vakuuttelujensa pohjalta; heidän täytyy kyetä tarjoamaan selkeä, toistettava näyttö perusilmiöistä saadakseen hyväksyntää tieteen piirissä.”

Ei voi myöskään väittää, etteikö para­psykologeille olisi annettu mahdollisuutta esittää todistusaineistoaan: merkittävät tiedemiehet ovat olleet kiinnostuneita aiheesta, ja para­psykologia oli 1900-luvun alkupuolella monien kansainvälisten psykologi-konfrenssien pääaiheena ja myöhemminkin heitä on pyydetty esitelmöimään. Vuonna 1969 American Association for the Advancement of Science otti para­psykologian piiriinsä, suureksi osaksi muun muassa selvänäkemiseen, taikavarpuun sekä ufoihin uskovan antropologi Margaret Meadin henkilökohtaisen panoksen ansiosta. Myös para­psykologiasta julkaistuja artikkeleita on kertynyt vuosien varrella ehkä jopa tuhansia.

Dogmaattisesta kieltäytymisestä ei siis ole kyse, vaan laadukkaan todistusaineiston puutteesta. Itseasiassa dogmaattisuudesta voikin oikeutetusti syyttää niitä para­psykologeja, jotka lukuisten petosten ja kokeellisen tutkimuksen hedelmättömyydestä huolimatta eivät ole valmiita mukauttamaan käsityksiään havaintoaineiston mukaiseksi.

Entä para­psykologian tulevaisuus? Onko sillä tulevaisuutta? Parapsykologi Susan Blackmoren mukaan para­psykologialla on tulevaisuus, mutta ainoastaan hylkäämällä hedelmättömäksi osoittautunut psi-hypoteesi. Hän ei kiellä psi:n olemassaoloa, hän on vain ehdottanut sen hylkäämistä kunnes eteen todella tulee jokin sellainen selkeä ja toistettava ilmiö, jonka selittämiseksi psi:tä tarvitaan.

Para­psykologian tutkimuskohteeksi pitäisi Blackmoren mielestä ottaa para­psykologiset kokemukset, toisin sanoen tutkia telepaattisia yms. kokemuksia. Mielenkiintoisia tutkimuksia ja teorioita onkin tehty esimerkiksi henki-ilmestys-kokemusten, rajakokemusten ja mystisten kokemusten parissa.

Psi-hypoteesin — ainakin väliaikaisesti — hylkäävä para­psykologia lähenee (anomalistista) psykologiaa sekä aivo- ja tajunnantutkimusta. Vanhanaikaisella, teoreettisten ja empiiristen ongelmien rasittamalla para­psykologialla ei puolestaan näytä olevan mitään annettavaa edistyvälle ja itseäänkorjaavalle tieteelle.




Edit: erikseen levitaatio:

Levitaatio

(engl. levitation). Levitaatiolla tarkoitetaan psykokineettistä ilmiötä, jossa ihmisen, eläimen tai esineen väitetään nousevan ilmaan psyykkisten kykyjen voimalla. Levitaatioon voi liittyä myös lentämistä. Erilaisten pyhimysten kuten Avilan pyhän Teresian (1515–1582) on väitetty levitoineen. Samoin useat psyykikot ovat esittäneet väitteitä levitaatiokyvyistään. Jollei uskonnollisia henkilöitä oteta huomioon, historiallisesti kuuluisin levitoija lienee meedio Daniel D. Home. Kuuluisia levitoijia ovat myös ns. joogalentäjät eli jotkut transendenttisen meditaation harrastajat.

Tutuinta levitointi on kuitenkin taikuriesityksistä, joissa liinalla peitetty henkilö nousee ilmaan. Ilmiö tuotetaan yleensä erilaisilla mekaanisilla keinoilla sekä taikurin tarkoin valitsemilla ”tarkistusliikkeillä”. Psyykikkojen istuinnoissa levitaatio voidaan suorittaa monellakin tavalla, esimerkiksi ottamalla pimeässä huoneessa kengät pois jalasta ja nousemalla omalle tuolille. Kun kengillä koskettaa lähellä istuvien poskia ja lausahtaa korkealta muutaman henkevältä kuulostavan sanan, niin levitaatio on enemmän kuin todistettu.

Lierikki Riikonen

Vierailija

Telepatiaa varten tarvitaan vielä jokin koje, joka syöttää
niitä aivoaaltoja ihmisten aivoihin. Sellainen koje on
keksitty, nimittäin hai-kaloja käytetään vakoilussa.
Sitten langattomalla verkolla tms. siirto kojeiden
välillä ja telepatia toimii.

Vierailija
_alis_
Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Siis helikopteri.

Mutta jos rupiaa miettimään miten ne aivoaallot otetaan talteen. Eli jos joku päivä keksitään vastaanotin, mikä on vaikkapa metrin päässä, niin ehkä sitten voisi telepatia ollakkin uskottava, mutta..


Ei, ei, ei. Kyseessä olisi vain laite, joka pystyy lukemaan aivoaaltoja matkan päästä.

Vierailija
Andúril
_alis_
Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Siis helikopteri.

Mutta jos rupiaa miettimään miten ne aivoaallot otetaan talteen. Eli jos joku päivä keksitään vastaanotin, mikä on vaikkapa metrin päässä, niin ehkä sitten voisi telepatia ollakkin uskottava, mutta..


Ei, ei, ei. Kyseessä olisi vain laite, joka pystyy lukemaan aivoaaltoja matkan päästä.

Eli laitteen pitäisi vielä antaa tiedot vastakkaiseen suuntaan, eli jonkun toisen aivoihin ? Mutta olisikohan tuo enää telepatiaa ?

Vierailija
_alis_
Andúril
_alis_
Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Siis helikopteri.

Mutta jos rupiaa miettimään miten ne aivoaallot otetaan talteen. Eli jos joku päivä keksitään vastaanotin, mikä on vaikkapa metrin päässä, niin ehkä sitten voisi telepatia ollakkin uskottava, mutta..


Ei, ei, ei. Kyseessä olisi vain laite, joka pystyy lukemaan aivoaaltoja matkan päästä.

Eli laitteen pitäisi vielä antaa tiedot vastakkaiseen suuntaan, eli jonkun toisen aivoihin ? Mutta olisikohan tuo enää telepatiaa ?

Siinä vaiheessa kun koneet astuvat mukaan kuvioihin, ei ole enää kyse "oikeasta" telepatiasta, sikäli kun sellaista edes on. Suoraan aivoihin ei signaaleja voine lähettää, ellei aivoihin ole fyysisesti kytketty vastaanotinta. Mutta vielähän ei edes tarkkaan tiedetä edes, mihin kohtaan signaalit pitäisi lähettää, että niistä mitään ymmärtäisi.

Vierailija
Andúril
_alis_
Andúril
_alis_
Todistaako lentokone levitaation mahdollisuuden?

Siis helikopteri.

Mutta jos rupiaa miettimään miten ne aivoaallot otetaan talteen. Eli jos joku päivä keksitään vastaanotin, mikä on vaikkapa metrin päässä, niin ehkä sitten voisi telepatia ollakkin uskottava, mutta..


Ei, ei, ei. Kyseessä olisi vain laite, joka pystyy lukemaan aivoaaltoja matkan päästä.

Eli laitteen pitäisi vielä antaa tiedot vastakkaiseen suuntaan, eli jonkun toisen aivoihin ? Mutta olisikohan tuo enää telepatiaa ?

Siinä vaiheessa kun koneet astuvat mukaan kuvioihin, ei ole enää kyse "oikeasta" telepatiasta, sikäli kun sellaista edes on. Suoraan aivoihin ei signaaleja voine lähettää, ellei aivoihin ole fyysisesti kytketty vastaanotinta. Mutta vielähän ei edes tarkkaan tiedetä edes, mihin kohtaan signaalit pitäisi lähettää, että niistä mitään ymmärtäisi.

Takaraivossa olevia aivon osiahan ne ovat ehdottaneet. Kuulemma aktivoituvat jonkun testin mukaan, mutta liekköhön totta?
Niin ja jos joku vaikka määrittelisi mitä on telepatia.

Uusimmat

Suosituimmat