Keskustelua Rock-musiikista yms

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Siirsin tämän tuolta euroviisuketjusta alempaa, kun se ei oikein kuulunut sinne ja jotakuta saattaisi kiinnostaakin jatkaa aiheesta. Aikaisemmat kommentit löytyvät sieltä.

Laitan johdannoksi hieman jatkoa...

ilesoft
Laadukkuus on se avainsana. Tossa kavereitten kanssa päädytiin siihen että jos et tykkää samasta musiikista kuin minä, et joko ymmärrä musiikin pääle mitään, tai sitten sinulla on paska maku.

Kun Kosh kerran ymmärrät hyvän musiikin päälle, niin varmaan erotat laadun Lordin ja Black Sabbathin välillä.

Ja tarkennan vielä tuota kommenttiani pelkän rahan takia säveltämisestä. Kunnon rokkarithan tekevät musiikkia vain siksi että saavat pimppaa ja aineita. Popparit eivät itse tee musiikkiaan, vaan levy-yhtiö teettää musiikin pätevillä säveltäjillä, jotka tekevät musiikkia muottitavarana.

Rock ei ole sama asia kuin Rock N' Roll. Rock syntyi The Doorsin toimesta, ja eroaa Rock N' Rollista älyttömine örvellyksineen. Hard Rock syntyi Black Sabbathin toimesta ja sisältää kaikenlaista mystistä, jota herkimmät uskovaiset tuppaavat pelästymään..




Nuo ilesoftin määritteet ovat hyvin hankalia. Rock syntyi Doorsin toimesta on täysin omituinen väite. Käsite rock lyhentymänä oli yleisessä käytössä jo ennen Doorsin perustamista. Lähinnä käsitteen synty liittyy brittibändien vyöryyn. Kun Doors saavutti mainetta se oli jo vakiintunut yleiskäsitteeksi, jonka alle mahtui paljon erilaisia tyylejä.

Ongelma tuossa kirjoituksessasi on tapasi käyttää määreitä ja sijoittaa bändit sitten niiden alle täysin ulkomusiikillisin perusteluin. Samalla yleiskäsite häviää. Otan vertailukohdan sukulaismusiikin puolelta. Swing, bepob ja free ovat täysin toisistaan poikkeavia musiikin lajeja, mutta ne luetaan yleiskäsitteen jazz alle. Jos määriteltäisiinkin että John Coltrane loi jazzin 60-luvulla, niin väite olisi aika vastaava.

Tuo rokkarin määritelmäsi on hyvin hauska. Se sulkee ainakin heteroseksuaaliset naiset ulos. Toisaalta sen mukaan monet jazz-miehet Miles Davisistä alkaen ovat olleet tosi kovia rokkareita. Puhumattakaan delta-bluesin mestarista Robert Johnsonista (1911-1938).

http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Johnson

Häneen pelkistyy kovan rokkarin imago. Viinaa ja muita päihteitä, naisia, kitaransoittotaito, joka edelleen aiheuttaa ahdistusta kokeneillekin vinguttajille, avointa flirttailua Saatanan kanssa ja lopulta kuolema 27-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa.

Jos naisetkin sallitaan, niin Billie Holiday sopisi hyvin määritelmään, tai Pariisin harmaavarpunen, Edith Piaf. Tuo sinun määritelmäsi kunnon rokkarista ei ole mitään muuta kuin vanha romanttisen itsetuhoinen kuva kovaa ja vaarallisesti elävästä boheemista taiteilijasta. Ei sillä oikeastaan ole mitään tekemistä musiikin kanssa.

Kommentti vielä tähän:

Kosh
Vanhoja klassisia blues-juttujakin kuuntelee otisinaanmielellään, mielentilasta riippuen. Beatlesille ja Rolling Stonelle en oikein koskaan ole kunnolla lämmennyt, tiettyjä hittibiisejä ja joitakin muita helmiä lukuunottamatta. Jaa, vanhemmista hevisaran kyntäjistä pitää kai Judas Priest ja Motörhead vielä mainita, vaikka niiden tuotannon taso vaihteleekin kovasti. Mutta sitkeitä sissejä ovat olleet ja palosta ovat nykyhevarit niille, sekä mm. Sabbathille velkaa.

Hmm. Pidät raskaasta musiikista. Oletko koskaan kuullut Beatlesiltä biisejä Helter Skelter tai Revolution( singleversio)? Ozzy Osbourne sanoi aikoinaan Beatlesien Valkoiseen tuplaan viitaten, että se on hänen suosikkinsa ja ilman sitä hän ei tekisi sitä mitä tekee. Jos et ole kuullut niin kuuntele ja pistä volyymi täysille. Niitä on useissa rocki historiateoksissa nimitetty ensimmäisiksi levytetyiksi Heavy Metal-biiseiksi. Joojoo, tiedän että Blue Cheerin ja Steppenwolfin esikoiset ilmestyivät aikaisemmin...

Sivut

Kommentit (32)

Vierailija

Vastaan Awebin viestiin toisesta ketjusta täällä, kun minusta tätä ketjua voisi käyttää oikeaan tarkoitukseen.

Aweb
Bomt Kneder

Chuck Berry, Sex Pistols, The Stooges, Sielun Veljet (L´Amourhaan asti), Jesus And Mary Chain, The Beatles, Radiopuhelimet, Sonic Youth.



Vau. Meillä on samanlainen musiikkimaku. Sonic Youth ja The Stooges ovat noista mulle SE juttu.

En oikein usko että meillä on samanlainen musiikkimaku. Kuten alun perin viittasin, niin tuossa on suosikkejani vain rockin puolelta. Listalla pitäisi oikeastaan jälkikäteen ajateltuna olla vielä ehdottomasti David Bowie(70-luvun tuotanto), Talking Heads ja PIL (ennen kaikkea Metal Box ja Flowers of Romance).

Nykyään vain tulee kuunneltua lähinnä muuta kuin rockia.

Suosikeita Jazzista: John Coltrane, Ornette Coleman, Miles Davis (poislukien 70-luvun sähköinen fuusiokausi), Rinneradio, Cassandra Wilson ja Charlie Hunter.

Massive Attack on suuri rakkauteni. En vain osaa luokitella sitä.

Klassisen puolelta pidän kovasti Prokofjevista (Tulilintua ja Kevätuhria voi suositella hyviksi aloituksiksi klassiseen, jos pitää Rockista), Shostakovitsista ja vanhoista klassikoista voisin mainita Beethovenin.

Etnosta ehkä ainoa selvä ykkössuosikki on Fela Kuti. Mustasta musiikista (soul, funk jne) ehkä lähinnä James Brown ja Curtis Mayfield.

Aika kuluu ja musiikkimaku laajenee. Sinänsä mukava tietää, että edessä on aina tutkimattomia alueita, outoja genrejä. Lähinnä voisin kai määritellä, että kuuntelen nykyisin lähinnä instrumentaalimusiikkia. Laulettu musiikki on jäänyt vähemmälle. Silloin se rockin kuuntelu on ilman muuta jäänyt vähemmistöön.

Voin pelotella sillä, että jos paneutuu tosissaan rockmusiikkiin ja huomaa musiikkimakunsa laajenevan ja kiinnostus jatkuu, niin on astunut tielle jonka toisessa päässä on vääjäämättä jazz. Tiedän itseni lisäksi ainakin parikymmentä 20+ ikäisenä intohimoisesti jazzia vihanneita ihmisiä, joista on tullut jazzmiehiä viimeistään nelikymmppisinä.

Kosh
Seuraa 
Viestejä21228
Liittynyt16.3.2005
Bomt Kneder

Voin pelotella sillä, että jos paneutuu tosissaan rockmusiikkiin ja huomaa musiikkimakunsa laajenevan ja kiinnostus jatkuu, niin on astunut tielle jonka toisessa päässä on vääjäämättä jazz. Tiedän itseni lisäksi ainakin parikymmentä 20+ ikäisenä intohimoisesti jazzia vihanneita ihmisiä, joista on tullut jazzmiehiä viimeistään nelikymmppisinä.

Minä lienen kehityksessä keskivertoa edellä, oma vastaava muutokseni alkoi jo noin 25-vuotiaana.

Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti.

Kosh
Seuraa 
Viestejä21228
Liittynyt16.3.2005
Bomt Kneder

Kosh
Vanhoja klassisia blues-juttujakin kuuntelee otisinaanmielellään, mielentilasta riippuen. Beatlesille ja Rolling Stonelle en oikein koskaan ole kunnolla lämmennyt, tiettyjä hittibiisejä ja joitakin muita helmiä lukuunottamatta. Jaa, vanhemmista hevisaran kyntäjistä pitää kai Judas Priest ja Motörhead vielä mainita, vaikka niiden tuotannon taso vaihteleekin kovasti. Mutta sitkeitä sissejä ovat olleet ja palosta ovat nykyhevarit niille, sekä mm. Sabbathille velkaa.



Hmm. Pidät raskaasta musiikista. Oletko koskaan kuullut Beatlesiltä biisejä Helter Skelter tai Revolution( singleversio)? Ozzy Osbourne sanoi aikoinaan Beatlesien Valkoiseen tuplaan viitaten, että se on hänen suosikkinsa ja ilman sitä hän ei tekisi sitä mitä tekee.



Edellisen olen kyllä joskus aikoinaan kuullut, jälkimmäisestä en muista. Joka tapauksessa ei nyt ole niin vahvaa mielikuvaa kummastakaan.

Niinhän se tietnekin menee, jokaisella musiikin merkkitekijällä on aina ollut omat idolinsa, ratkaisevan kannustuksen antajansa ja vaikuttimensa, ja ketju lienee katkeamaton jonnekin sinne asti jolloin musiikki ensi kerran keksittiin. Niinkuin vaikka esim. tieteessä, musiikissakin seisotaan enimmäkseen "vain" jättiläisten harteilla (tai varpailla). Kovin harvoin mitään täysin uudenlaista ja aiemmasta irrallista musiikki aluodaan. Ja jos luodaan, niin ihmiset eivät sitä pidä edes musiikkina. Yhtä harvoin musiikintekijä myöskään saanee innoitusta aloittaa koko mokomaa harrastusta/työtä ellei häneen joku aiempi tekijä tai teos ole suuresti vaikuttanut. Suuret tulot, miellyttävät työolot ja työn säännöllisyys sekä sujuva yhdistettävyys arkielämään eivät ainakaan voi ainoina motiiveina musiikinteolle pääsääntöisesti olla... varsinkaan rock-genressä. Kyllä siihen jonkinlainen sisäinen rakkauden palo musikkiin tarvitaan. Sen syttymiseksi taas tarvitaan jokin ulkopuolinen kipinä, sytykkeet ja polttopuut. (Menipä omituiseksi vertauskuva...)

Bomt Kneder

Jos et ole kuullut niin kuuntele ja pistä volyymi täysille. Niitä on useissa rocki historiateoksissa nimitetty ensimmäisiksi levytetyiksi Heavy Metal-biiseiksi. Joojoo, tiedän että Blue Cheerin ja Steppenwolfin esikoiset ilmestyivät aikaisemmin...

Laitanpa vinkin korvan taakse ja koetan hankkia jostakin nuo äänitteet. Sinänsä minua ei välttämättä kiinosta aina kaikkien suosikkieni suosikkien läpikäynti ja niihin tutustuminen, puhumattakaan "kolmannen polven" suosikeista suosikkiverkossa, toisin kuin joitakin musiikin harrastajia, mutta jos kerran ko. biisit noin historialliseen asemaan on nimitetty, niin kai se kuuluu jo yleissivistykseenkin...

Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti.

Vierailija
Bomt Kneder
Klassisen puolelta pidän kovasti Prokofjevista (Tulilintua ja Kevätuhria voi suositella hyviksi aloituksiksi klassiseen, jos pitää Rockista), Shostakovitsista ja vanhoista klassikoista voisin mainita Beethovenin.

Onko Holstin Planeetat-sarja tuttu? Ainakin "Mars" sopinee tuohon Tulilinnun ja Kevätuhrin kaveriksi. Entäs mitä tuumaat elokuvamusiikista?

Ding Ding
Seuraa 
Viestejä9031
Liittynyt16.3.2005

Täällä mainittiin The Doors.

Minä palailin viime viikolla etelän lomalta ja kuuntelin lentokoneen kuulokkeilla rock-kanavaa. Sieltä tuli Doorsin Break On Through.

Muistin kuinka jotkut Vietnamin sodan veteraanit olivat kertoneet että kun he kuulivat tuon kappaleen Vietnamin viidakoissa, se teki heihin valtavan vaikutuksen, koska niin vahvaa ja uudenlaista rockia ei oltu tehty ennen.

Minulle tuli samanlainen tunne lentokoneessa Ukrainan yllä noita rätiseviä kuulokkeita kuunnellessani. Kotisohvalla ei olisi tullut samanlaista tunnetilaa. Rockin täytyy olla mahdollisimman autenttista antaakseen elämyksiä, ja joskus huono äänentoistokin on vain hyväksi.

Vierailija
Bomt Kneder
Tuo rokkarin määritelmäsi on hyvin hauska. Se sulkee ainakin heteroseksuaaliset naiset ulos. Toisaalta sen mukaan monet jazz-miehet Miles Davisistä alkaen ovat olleet tosi kovia rokkareita. Puhumattakaan delta-bluesin mestarista Robert Johnsonista (1911-1938).

http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Johnson

Häneen pelkistyy kovan rokkarin imago. Viinaa ja muita päihteitä, naisia, kitaransoittotaito, joka edelleen aiheuttaa ahdistusta kokeneillekin vinguttajille, avointa flirttailua Saatanan kanssa ja lopulta kuolema 27-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa.

Johnsonin ohella useat muutkin deltablues-miehet olivat vastaavanhenkistä porukkaa. Charley Patton, Eddie Son House jne. Plus osasivat ne Texasin puolen bluesmiehetkin, etunenässä Leadbelly.

Nykyaikana nuoriso luulee rockrellestyksen alkaneen Mötley Crüen touhuista (ansiokkaasti dokumentoitu "the Dirt"issä) tai korkeintaan Led Zeppelinin aikana. Tosiasiassa Syvän Etelän muusikot olivat tehneet jo lähes kaiken tehtävissä olevan tuolla saralla jo kauan kyseisten yhtyeiden jäsenten syntymää ...

Vierailija
Anders
Bomt Kneder
Tuo rokkarin määritelmäsi on hyvin hauska. Se sulkee ainakin heteroseksuaaliset naiset ulos. Toisaalta sen mukaan monet jazz-miehet Miles Davisistä alkaen ovat olleet tosi kovia rokkareita. Puhumattakaan delta-bluesin mestarista Robert Johnsonista (1911-1938).

http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Johnson

Häneen pelkistyy kovan rokkarin imago. Viinaa ja muita päihteitä, naisia, kitaransoittotaito, joka edelleen aiheuttaa ahdistusta kokeneillekin vinguttajille, avointa flirttailua Saatanan kanssa ja lopulta kuolema 27-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa.




Johnsonin ohella useat muutkin deltablues-miehet olivat vastaavanhenkistä porukkaa. Charley Patton, Eddie Son House jne. Plus osasivat ne Texasin puolen bluesmiehetkin, etunenässä Leadbelly.

Nykyaikana nuoriso luulee rockrellestyksen alkaneen Mötley Crüen touhuista (ansiokkaasti dokumentoitu "the Dirt"issä) tai korkeintaan Led Zeppelinin aikana. Tosiasiassa Syvän Etelän muusikot olivat tehneet jo lähes kaiken tehtävissä olevan tuolla saralla jo kauan kyseisten yhtyeiden jäsenten syntymää ...

Niinpä. Itse asiassa aika monesti ennen heidän vanhempiensa syntymää. Itse pistin tuon Robert Johnsonin, kun hän on niin selvästi kaikkien rockkliseiden isä. Siihen ei ole tullut pahemmin lisättävää edes mustan metallin kalkkinaamoilta. Kaveri sentään itse kertoi tehneensä neljän tien risteyksessä sopimuksen itsensä Vanhan Mestarin kanssa ja myyneensä kuolemattoman sielunsa ikuiseen kadotukseen ylimaallisesta kitaransoittotaidosta.

Oikeasti Johnsonin akustisen kitaran yksinkertaiselta kuulostava plikkaus on todella helvetillistä. Jeff Beck, jota kai pidetään aika hyvänä kitaristina, kysyi nuorempana ekan kerran Johnsonia kuulleessaan, että ihan kiva, mutta kuka tuo toinen kitaristi on on? Ei ollut mitään toista kitaristia. Eric Clapton, jota ei kai kitaran varressa myöskään ihan tampiona pidetä, on sanonut ettei hän tänä päivänäkään tiedä miten jotkut Johnsonin kuviot voidaan soittaa.

Selitys on siinä että hänellä oli tosi isot kädet, joilla yltää kaulalla yllättäviin otteisiin (muuten myös Hendrixillä oli paistinpannun kokoiset kourat) ja hän kehitti hyvin erikoisia virityksiä. Niiden salaisuudet hän vei mukanaan hautaan ja helvettiin, jos joku haluaa uskoa hänen myyttinsä pimeään puoleen.

27-vuotiaana hänen tavallaan taisivat muuten kuolla myös Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison ja Kurt Cobain.

Vierailija
Mummo
Vai Robert Johnson.. näin omituista kautta aukeni Pratchetin "Outoa musiikkia" kirjan vertauskuva. :idea:

Mikäs tuo juttu on? En ole lukenut.

Vierailija

No rockissa on monia alalajeja.Euroviisuvoittajamme Lordi kuuluu samaan jatkumoon Alice Cooperin ja Kissin kanssa - toki mukana on muutakin 80 -luvun heviä tyyliin vaikkapa Accept.Eräs aikauden merkittävin biisinikkari oli herra Desmond Child.Mies löytyy mm.Kissin,Bon Jovin ja Alice Cooperin biisien taustalta - siis osan ei kaikkien.

Sabbath taas on eri sarjaa.Bändin "paholaismaiseen" tritonus -intervalliin (esim.G:stä G1,Db,G) perustuva nimikkobiisin riffi oli oikeastaan lähtölaukaus vaikkapa Judas Priestille,Iron Maidenille ja muille NWOBHM-bändeille jotka taas innoittivat mm.Metallicaa jne.

Iron Maidenin riffeissä on paljon brittiläisiä folkmusiikkivaikutteita - suosittelen.Ei sinänsä ihme koska bändin pääsäveltäjän Steve Harrisin esikuviin kuuluivat Genesis ja Jethro Tull (mainio orkesteri!) joilla noita vaikutteita piisaa.

USA:laisen kitaravirtuoosin Eddie Van Halenin muistan sanoneen ,että rockissa parasta on ettei ole raja-aitoja:ota 12 nuottia ja sekoita!

Vierailija

Jethro Tull, Jethro Tull. Avaankin ketjun jonne saa linkittää musiikkiesityksiä, saas nähdä josko se ketään kiinnostaa

Vierailija
Bomt Kneder
Niinpä. Itse pistin tuon Robert Johnsonin, kun hän on niin selvästi kaikkien rockkliseiden isä. Siihen ei ole tullut pahemmin lisättävää edes mustan metallin kalkkinaamoilta. Kaveri sentään itse kertoi tehneensä neljän tien risteyksessä sopimuksen itsensä Vanhan Mestarin kanssa ja myyneensä kuolemattoman sielunsa ikuiseen kadotukseen ylimaallisesta kitaransoittotaidosta.

Oikeasti Johnsonin akustisen kitaran yksinkertaiselta kuulostava plikkaus on todella helvetillistä. Jeff Beck, jota kai pidetään aika hyvänä kitaristina, kysyi nuorempana ekan kerran Johnsonia kuulleessaan, että ihan kiva, mutta kuka tuo toinen kitaristi on on? Ei ollut mitään toista kitaristia. Eric Clapton, jota ei kai kitaran varressa myöskään ihan tampiona pidetä, on sanonut ettei hän tänä päivänäkään tiedä miten jotkut Johnsonin kuviot voidaan soittaa.

Selitys on siinä että hänellä oli tosi isot kädet, joilla yltää kaulalla yllättäviin otteisiin (muuten myös Hendrixillä oli paistinpannun kokoiset kourat) ja hän kehitti hyvin erikoisia virityksiä. Niiden salaisuudet hän vei mukanaan hautaan ja helvettiin, jos joku haluaa uskoa hänen myyttinsä pimeään puoleen.

27-vuotiaana hänen tavallaan taisivat muuten kuolla myös Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison ja Kurt Cobain.

Muistelen lukeneeni, että Johnson vietti nuorempana aikaansa hyvin paljon Son Housen, Pattonin, Willie Brownin (Pattonin keikkakaveri) sekä muiden muusikoiden seurassa, opetellen soittamaan alan mestareiden kanssa. Nuoren Johnsonin taidot eivät tuolloin vielä olleet kummoiset, joten hän sai kuulla (usein juovuksissa olleilta) kollegoiltaan varsin ärhäkkää pilkkaa. Myöhemmin Johnsonin soittoa kuullessaan kyseiset herrat olivat - lievästi ilmaistuna - äimän käkenä.

Johnsonin ohella suosittelisin tosiaan myös Pattonin ja Son Housen musiikkia. Patton oli myös varsin värikäs hahmo (naistenmies, riidanhaastaja mutta surkea tappelija, uskoontulo/ryyppykierre -kuvioon sortuva) ja paitsi hieno muusikko niin kuulemma myös erinomainen esiintyjä. Kenties yksi ensimmäisistä enemmän showpuoleen panostaneista: Brownin hoitaessa kompin, Patton keskittyi mm. kitaran heittelyyn tms. temppuihin. Kukaties hän myös popularisoi kitaran soiton selän/niskan takana, temppu jota Hendrixin jälkeen liki jokainen kitaristinplanttu on joskus ainakin yrittänyt ...

Vierailija
Anders
Johnsonin ohella suosittelisin tosiaan myös Pattonin ja Son Housen musiikkia. Patton oli myös varsin värikäs hahmo (naistenmies, riidanhaastaja mutta surkea tappelija, uskoontulo/ryyppykierre -kuvioon sortuva) ja paitsi hieno muusikko niin kuulemma myös erinomainen esiintyjä. Kenties yksi ensimmäisistä enemmän showpuoleen panostaneista: Brownin hoitaessa kompin, Patton keskittyi mm. kitaran heittelyyn tms. temppuihin. Kukaties hän myös popularisoi kitaran soiton selän/niskan takana, temppu jota Hendrixin jälkeen liki jokainen kitaristinplanttu on joskus ainakin yrittänyt ...

Tuo niskantakana soittohan on vanha bluesmiesten bravuuri. Tässä T-Bone Walkerin taidonnäyte noin vuodelta 1947:

http://www.batesmeyer.com/estate.html

Hendrix ihaili Walkeria ja piti tätä suurena esikuvanaan. Ilmeisesti niskantakana soitto ja monet muut temput kuten virityksen muuttaminen kesken soolon tulivat häneltä.

Olin muuten 10.3. 1988 katsomassa Roomful of Blues-orkesterin keikkaa. Setti vedettiin kitaristi Ronnie Earlin 35-syntymäpäivän kunniaksi, joten kitaristi oli aika pääosassa ja sai heittää showta mielin määrin. Illan sankari vaihteli jazz-tyyliin virtuoosisooloja vuoroin pianistin, toisen kitaristin, eri torvisoittajien jne kanssa. Lavalla oli siis todella huoneellisen verran bluesmiehiä.

Earl vastasi kontrabasistin sooloon vinguttelemalla niskan takana. Basisti vastasi tekemällä saman perässä, nosti siis valtavan akustisen basson niskan taakse ja soitti uuden variaation teemasta. Basisti oli aika pieni kaveri, joten se näytti aika uskomattomalta. Showmeiningillä flyygeliä hakkaava pianisti oli nostavinaan Steinwayta ja puisteli sitten päätään. Hölmöä mutta sangen hauskaa.

Ronnie Earl on sittemmin kuulemma kroonisen depression takia kykenemätön soittamaan ja on alkoholisoitunut. Basisti taisi olla Preston Hubbard. Hän joutui pahaan huumekierteeseen ja istui pitkän vankilatuomion. Nykyisin hän kirjoittaa ja puhuu addikteja tukevassa liikkeessä. Samasta etelän 80-luvulla vaikuttaneesta bluesliikkeestä on moni kuollut (mm. Vaughanin veljekset) tai muuten joutunut katuojaan.

Aweb
Seuraa 
Viestejä41238
Liittynyt16.3.2005

Yritin kerran soittaa bassoa niin että hakkasin sitä päähäni. Pää tuli helvetin kipeäksi.

Teuvo: "Aweb on tosi tyhmä eikä Hänen tyhmempää ole kuin Phony, asdf, Mummo"

Vierailija

Minua on aina ihmetyttänyt tuo Jim Morrisonin asettaminen joksikin rokin monumentiksi. Eihän se edes osannut soittaa mitään. Mielipiteeni on varmaan kerettiläinen, mutta itseäni sytytti aikanaan juuri Jimi Hendrixin, Claptonin ja myöhemmin Stevie Ray Vaughanin.. ja monen muun kitarasankarin soundimaailma ja energisyys soitossa. Minulla on SRV:n dvd-konserttitallenne enkä väsy sitä katselemasta enkä kuuntelemasta. Hendrixin Voodoo Chile taipuu hänen käsissään varsin uskottavasti; siihen eivät kyllä muut pysty. Täytyy olla inkkariverta suonissaan, että saa juuri tuon kappaleen kuulostamaan uskottavalta.

Metsän poikana 13-vuotiaana yritin saada Wah wah-efektin akustisesta nailonkieli- kitarasta pyörittämällä kelanauhurin mikkiä kaikupohjassa Wah wah-soundi pysyi mysteerinä useita vuosia, ennen kuin onnistuin saamaan itselleni sellaisen.

Muuten suomalaisita kitaristeista olen aina pitänyt Dave Lindholmista ja Albert Järvisestä. Dave on tehnyt todella hienon bluesversion House Of The Rising Sun: sta. Sitä vain ei tahdo kuulla mistään; minulla oli poltettu versio levystä, mutta olen hukannut sen. Vaikka kappale on klassikko ja moneen kertaan kaluttu, saa se Lindholmin käsittelyssä aivan uuden ulottuvuuden.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat