Kateus kasvaa lapsena!

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kateellisten vanhempien lapsista tulee kateellisia. Jos vanhemmat ovat kovasti kateellisia naapureille ja niiden tekemisille niin lapset oppivat käyttäytymisen mallin heiltä.

Lastenleikeissä tulee hyvin varhain esiin kateellisuus, näytetään uusia trendivaatteita ja muita muotitavaroita. Aletaan tehdä luokkajakoa ja vertailuja heti pienestä pitäen.

Epäilen kuitenkin, että trendi- ja muotituotteet kiinnostavat enemmän niitä lapsia joilla ei ole muuta tapaa saada kavereita kuin ”leveilemällä” tavaroillansa.

Myöhemmin kun lapset kasvavat kateellisuusoireet vaan kasvaa suuremmiksi. Työelämässä ollaan kateellisia menestyjille varsinkin jos itse on opiskellut pitkälle, mutta ei ole saanut ison päällikön postia mikä mielestään kuuluisi perustuen oppiarvoon.

Työelämässä kuitenkin ratkaisee oppiarvon lisäksi kyvyt joita ei voi opiskella koulussa kuten maalaisjärki, sosiaaliset- ja kokonaisuuden hahmotuskyvyt jne.

Ei kaikki pitkälle opiskelleet päälliköiksi pääse, se on karu totuus.

Kateelliset häviää aina.

Sivut

Kommentit (17)

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14029
Liittynyt23.6.2005
Bolsoi Hui
Lastenleikeissä tulee hyvin varhain esiin kateellisuus, näytetään uusia trendivaatteita ja muita muotitavaroita. Aletaan tehdä luokkajakoa ja vertailuja heti pienestä pitäen.

Mitäpä muutakaan lasten sosialisaatio hierarkioineen ja kulttuureineen kulttuuri pohjimmiltaan on kuin kärjistettyä toisintoa ja imitointia aikuisten maailmasta?

Keltinkangas-Järvisen analyysiä hyvän lapsuuden peruspilareista Oulun yliopiston verkkosivuilta:

Mitä pitempään lasta suojellaan, sitä enemmän hänelle annetaan hänen ikänsä ja kehityskykynsä mukaisia oppimismahdollisuuksia löytää ne oikeat selviytymiskonstit, joiden avulla hänestä tulee aikuisena vahva.

Lisäksi:
Rohner on [nimittäin] esittänyt, että hyvin voimakasta torjuntaa kokeneet lapset eivät kykenisi tunneilmaisuihin tai vastaamaan toisten tunneilmaisuihin (Rohner 1986, 83). Puheena olevista lapsista saattaa myös kasvaa emotionaalisesti eristyneitä aikuisia, jotka eivät kykene muodostamaan lämpiä ja läheisiä ihmissuhteita avoimesti ja vapaasti (ks. emt.) Rohner on lisäksi esittänyt, että voimakasta torjuntaa kokeneet lapset saattavat muuttua vihamielisiksi, aggressiivisiksi tai passiivis-aggressivisiksi (Rohner 1975, 71–74).

http://herkules.oulu.fi/isbn9514268660/html/x1083.html

Bolsoi Hui
Epäilen kuitenkin, että trendi- ja muotituotteet kiinnostavat enemmän niitä lapsia joilla ei ole muuta tapaa saada kavereita kuin ”leveilemällä” tavaroillansa.

Tämä on opittu tapa suhtautua ihmissuhteisiin esineinä, vaihdon välineinä. Se on taas tyypillistä porvalillistuneen yhteiskunnan tuottamalle ihmisyhteisöllisyydelle, gesellschaftille.

Bolsoi Hui
Myöhemmin kun lapset kasvavat kateellisuusoireet vaan kasvaa suuremmiksi. Työelämässä ollaan kateellisia menestyjille varsinkin jos itse on opiskellut pitkälle, mutta ei ole saanut ison päällikön postia mikä mielestään kuuluisi perustuen oppiarvoon.

Itse en voisi paskan witun vertaa välittää, mikä titteli jollain herralla on ja paljonko rahaa puntarissa. Olennaista sen sijaan on, miten ihmisiksi tämä on elänyt/elää ja kuinka kohtelee muita ja ympäristöä yleensä. Tunnen toki ikäisiäni, jotka katsovat toisten verotietoja Iltiksestä ja päivittelevät turpa vaahdossa, miten rikasta perseilijää Suomesta löytyy.

Peruskoululaitoksessa/lukiossa näitä kateusajatuksia omasin tiedostetusti, mutta aika nopeasti hiffasin niiden sosiaalisen alkuperän ja pinnallisuuden. Energianhaaskausta ja epäeettistä järjenkäyttöä, yksinkertaisesti.

Entäpä kateuden ja kunnianhimon suhde? Jonkinlainen halu saavuttaa jotain elämässään edellyttää esikuvia ja näihin vertaamista. Sanoako tätä sitten enemmän ihailuksi vai kateudeksi määrittelee varmaan samalla myös oman itseluottamuksemme perustaa. Eihän ihmistä kokonaisuutena kannata useinkaan ihailla, vaan tämän tiettyjä ominaisuuksia, saavutuksia ja verifioitavissa olevia kykyjä. Pääasiassa kyse on siis itsemotivoinnista, mikä on energian säästämistä katkeroitumisen sijaan.

Bolsoi Hui
Työelämässä kuitenkin ratkaisee oppiarvon lisäksi kyvyt joita ei voi opiskella koulussa kuten maalaisjärki, sosiaaliset- ja kokonaisuuden hahmotuskyvyt jne.

Kuten psykologi Juha tuossa älykkyystestitriidissä sanoi, tunneäly korreloi paljon paremmin työelämässä menestymistä kuin älykkyys.

Nyky-yhteiskunnassa vallitsevat ristiriitaiset standardit eivät paitsi tuota heikommin evästettyjä työntekijöitä, myös heikommin evästettyjä ihmisiä. Tulosvastuuhan oli Stalinin keksintö.

Bolsoi Hui
Ei kaikki pitkälle opiskelleet päälliköiksi pääse, se on karu totuus.

Ylenpalttisen turvallisuuden hakuilun sijaan tulisikin suhtautua maailmaan ja tulevaisuuteen mahdollisuuksien potentiaalina, ei uhkakuvien tilkkutäkkinä. On monia tyydyttäviä tapoja elää tätä elämää, mutta olennaista on myös ymmärtää, että itsenäinen päätöksenteko edellyttää rajoittavien ja asenteisiin vaikuttavien ilmiöiden ja arvojen tunnistamista ja niistä vapautumista.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

tiäremiäs
Seuraa 
Viestejä13176
Liittynyt3.4.2005

Kaikki opitaan aikuisilta. Ne joko opettaa vielä siihen päälle jotain tai sitten ei opeta.

Eli kasvataa lapsia tai ei kasvata.

Kaikki ihmiset ovat kateellisia, mutta onko minkälaista kateutta se on pääasia. Jotkut voivat ihalla toisten saavutuksia ja päättää että itsekin haluaa ruveta tekemään samalaista. Sitten on myös sellaista tuhoavaa kateutta että ei haluta että toisellakaan on kun ei itselläkään.

Vierailija

Kateus on tunne siinä missä muutkin tunteet. Jos lapset ei näe vanhempiensa kateutta jotain kohtaan, tulee lapsi siitä huolimatta joskus tuntemaan kateutta. Kateus on kuin rakkaus, viha, ilo, suru ja niin edelleen. Siitä ei pääse mihinkään. Ei varmaan ole montaakaan ihmistä planeetallamme jotka ei olisi koskaan tunteneet kateutta jotain kohtaan.

Kaikesta ei voi vanhempia syyttää. Paljosta kylläkin, mutta ei tunteista joita on kaikilla ihmisillä joskus. Me ihmisethän olemme tunne ihmisiä. Elämme tunteittemme kautta. Siis suoraan sanottuna olemme tunteittemme orjia. Tunteet hallitsee ihmisiä. Ihmisillä vuorostaan on aika vaikeaa hallita tunteitaan.

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005

Ei elämästä voi siivilöidä kaikkea negatiivista. Kateus on asia, joka on joka tapauksessa vaikka joogaisit kuusi viikkoa lävistys peräsuolessasi. Seitsemänkään tuskin riittää. Eivät negatiiviset tunteet ja kokemukset ole pahasta. Pahasta on, jos ei koskaan opi tulemaan toimeen niiden kanssa ja täysin toivotonta on, jos luulee pääsevänsä eroon niistä kokonaan.

Kateuden kokeminen lapsena on mahdollisuus. Ne joilla ei ole sisaruksia, ovat huonomassa asemassa tässä. Heille paskamainen olo jonka kateus synnyttää saattaa tulla uutena ja käsittelemättömänä vasta iässä jossa opettelee kirjoittamaan keskustelupalstoille negatiivisten tunteiden turmiollisuudesta.

Jos löytää jo lapsena rajat joita kateus itselle, omalle kyvylle yhdessä elämiseen pystyttää, on paljon valmiimpi käsittelemään saman paskamaisen tunteen esimerkiksi iässä jossa opettelee kirjoittamaan keskustelupalstoille negatiivisten tunteiden turmiollisuudesta.

Kateuden suhteen on samalla tavalla kuin allergian tai epähygienian. Liiallinen suojautuminen siltä altistaa loppupeleissä vain pahempaan tartuntaan ja kohtaukseen. Sopiva määrä likaista hiekkaa suuhun lapsena suojaa skeidalta, jota saa aikuisena niellä aivan taatusti riittämiin.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vierailija

Neo kirjotti: Mitäpä muutakaan lasten sosialisaatio hierarkioineen ja kulttuureineen kulttuuri pohjimmiltaan on kuin kärjistettyä toisintoa ja imitointia aikuisten maailmasta?

Asia on päinvastoin. Valtaosa työpaikkojen kähinästä, yritysten nurkanvaltauksista ja kauppakamarijuonitteluista pakkotoistaa lastenkamarin draamoja.

Kateutta on onnellista kokea jo lapsena. Ei siitä eroon pääse , mutta sen kanssa voi oppia pärjäämään, jos siitä ei ole lapsena ylenpalttisesti rangaistu tai sen olemassaoloa kieltäydytty näkemästä.

Kateus ja häpeä, sielun suolahappoja.

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14029
Liittynyt23.6.2005

Mummolla ja Vaarilla (sukua) hyvä pointti siinä, että homma toimii toisinkin päin. Jos ei ole tottunut tappelemaan kaikesta kakarasta lähtien, jättää se varmaan jälkiä yksilöön.

Itselläni oli juuri tällainen tilanne: ei sisaruksia ja molemmat vanhemmat duunissa, eli mitään pahempaa puutetta ei ollut juuri mistään materiaalisista välttämättömyyksistä. Aina kykeni juttelemaan mistä halusi, sai turvaavaa syliä ja ohjattua neuvomista, kun suinkin tarvitsi. Ei tarvinnut osata puukottaa ketään selkään.

Kuten noilla linkeillä viittasin, lapsuudessa ja nuoruudessa koettu empatia auttaa käsittelemään niitä tyytymättömyyden tunteita, eli ns. "nallekarkkisyndroomaa" varmaan paremmin. Kun osaa ottaa hyväksynnän vastaan, näkee monet negatiiviset tunteet ja kritikinkin eri valossa.

Sodankäynyt sukupolvi, jonka piti tapella kaikesta ja silti leikkiä korrektiuden vaatimusten ja tekopyhyyden retoriikan ristiaallokossa, näkee nallekarkkianalogian varmaan toisin. Kun on tottunut siihen käsitykseen, että vähän kaikki on pitänyt ansaita, ehkä odottaa sitä lähes pakkomielteisesti kaikilta muiltakin, vähän kaikissa asioissa.

Asiaa tietenkin korostaa koetut epäoikeudenmukaisuudet, jotka ovat lähteneet etenkin perheen piiristä. Olen nähnyt aikuisten ihmisten itkevän kun he ovat muistelleet, miten pikkusisko sai enemmän nallekarkkeja joskus kolmevuotiaana.

Kyse on toisaalta (lääh!) siitäkin, että isossa sisarusparvessa tai kilpailuhenkisessä lapsuuskodissa yksilö on oppinut myös muodostamaan omat standardinsa tiukasti muiden asettamien kaavojen mukaan. Näin oma henkinen kasvu on saattanut jäädä vähemmälle huomiolle, kun aina on pitänyt verrata itseä muihin ja pakottaa standardinsa kilpailumentaliteettia vastaavaksi.

Onneksi en elänyt sota-aikana. Kyyninen elämänasenne on yksi niistä asioista, joita eniten vihaan vanhojen ihmisten ""viisaudessa"".

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija

Tuota, ensinnäkin: Mummo ja Vaari ovat tänne kirjoittavien ihmisten nimimerkkejä, IRL emme tunne toisiamme, paitsi kirjoitusten perusteella. Aivan kuten kaikki muutkin palstailijat. Olemme usein tiukasti eri mieltä, mutta kateusteemaa katselemme ilmeisesti samasta kulmasta.

Toiseksi: en ole sentään niin vanha, että olisin sota-aikaa kokenut .

Ehkä vähän aikuisemmat ihmiset ovat joutuneet kohtaamaan sen verran usein kateutta, itsessään ja muissa, että sen ymmärtämiseksi ja käsittelemiseksi on päädytty samankaltaisiin ajatuksiin.

Neo, olet olut onnekas lapsi. Vanhempasi ovat osanneet välittää sinulle aellaisia elämänarvoja, ettet koe kovinkaan tarpeelliseksi verrata jatkuvasti itseäsi muihin. Et pahemmin piittaa mammonasta, vaan näet elämässä muita ja syvempiä arvoja. Viisaat kasvattajat ovat elämänkäinen onni ja siunaus.

Vierailija

Olen Neon kanssa samoilla linjoilla ja allekirjoitan kommenttisi.

En väitä että kateus olisi mitenkään paha asia, mutta jos ei osaa käsitellä omaa kateuttaan niin se alkaa hallita normaalia päivittäistä elämää ja silloin ollaan törmäyskurssilla ristiriitoihin.

Epäilen että kateus ja itsetunto liittyvät toisiinsa, huono itsetunto kasvattaa katuden tunnetta ja päin vastoin.

Jos kaikki osaisivat käsitellä omaa kateuttansa ja itsetuntoaan järkevästi niin säästyttäisiin todella monelta täysin turhalta yhteenotolta sivilielämässä ja varsinkin yritys maailmassa.

Olisiko vanhempien velvollisuus opettaa lapsille kuinka käsitellä erilaisia tunteita?

Toisaalta jos vanhemmat eivät osaa itse käsitellä edes omia tunteitansa niin asia menee tietenkin tosi vaikeaksi.

Vierailija

Olen pohdiskellut ihmetellyt kateutta usein. Monikaan ei edes tunnista itsessään kateutta. Kateus on useimmiten tuhoavaa ihmissuhteissa. Sairaankateelle ihmiselle ei huvita kertoa mitään positiivista mitä elämässä on sattunut. Se tulkitaan ilman muuta kerskailuksi ja sehän minua ihmetyttää. Suruja on helpompi jakaa kuin iloja.

Sitten vielä useimmiten kateuden kohde on jossain lähellä, omassa sosiaaliluokassa. Niitä joilla menee todella hyvin taloudellisesti, ei heitä osata kadehtia. Olihan muinaisuudessa jo jollakin hallitsijalla periaate, hajota ja hallitse, eli alamaisten ei ole hyvä puhaltaa yhteen hiileen, silloin voi hallitsija menettää päänsä.

Vierailija
liis@
Sitten vielä useimmiten kateuden kohde on jossain lähellä, omassa sosiaaliluokassa. Niitä joilla menee todella hyvin taloudellisesti, ei heitä osata kadehtia. Olihan muinaisuudessa jo jollakin hallitsijalla periaate, hajota ja hallitse, eli alamaisten ei ole hyvä puhaltaa yhteen hiileen, silloin voi hallitsija menettää päänsä.

Tässä jää pohdittavaksi se, miten kateutta lietsotaan?
Mainokset ihanteista ovat yksi hyvä keino, koska silloin ihmiset saavat tavoiteen, joka pitää saavuttaa. Tavoitteen saavuttaneet ihmiset ovat kateuden ja pilkan kohde. Ehkäpä kateuden kohde sittenkin masentuisi ja söisi itsensä suruun minuakin paksumaksi ja voisin silloin pilkata hänen lihavuuttaan - ahaa idea!

Jos ostaa uuden kännykän, niin on snobi, joka leveilee kukkarollaan ja jolla ei ole henkisiä arvoja. Jos ei ole kännykkää, niin on joku köyhä, jonka kaa ei kannata puhua kännykän välityksellä.

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14029
Liittynyt23.6.2005

Kateudella on paljon positiivisiakin puolia. On vain hyvä kysymys, voidaanko silloin enää puhua kateudesta. Ongelmallista näissä "hyvissä" kateuden tavoissa on ensimmäiseksi tietenkin se, että haluamme tulla muiden kaltaisiksi kysymättä sen hintaa. Kyse ei siis ole siitä, ettemme haluaisi elää omaa elämäämme, vaan siitä, miksi yleensäkin haluamme tulla tietynlaisiksi.

liis@
Olen pohdiskellut ihmetellyt kateutta usein. Monikaan ei edes tunnista itsessään kateutta. Kateus on useimmiten tuhoavaa ihmissuhteissa. Sairaankateelle ihmiselle ei huvita kertoa mitään positiivista mitä elämässä on sattunut. Se tulkitaan ilman muuta kerskailuksi ja sehän minua ihmetyttää. Suruja on helpompi jakaa kuin iloja.

Tämä johtaa usein vähättelyn glorifiointiin, implisiittiseen surkeuden ihannointiin ja valitusvirsikonserttiin, jossa valitellaan elämän pahuutta ja päällepotkimista tuomiopäivään asti. Esimerkki tästä on myös kuolema, rappeutumisen analogioineen. Tämä "kuolemanpalvonta" on etenkin vanhemmissa ikäluokissa paisunut järkyttäviin mittasuhteisiin. Hajoava ja vanheneva keho on pahin mahdollinen vihollinen, mitä yritetään paeta muun muassa viittaamalla mielen täydelliseen toimintaan. Valittava ihminen käsitetään ainakin henkisesti terveenä.

Mitä tämä diskurssi kertoo meidän ihmisarvokäsityksistämme? Samalla kun fyysisen kehomme rappeutuminen, viilaaminen ja hoitaminen saa valtavan paljon käsittelytilaa, henkinen suorituskykymme ja tilamme säilyy usein ainoana minuuden linnakkeena, jonka koskemattomuutta halutaan varjella neuroottisesti? Miksi mielestä ja sen eroista ei puhuta tarpeeksi ja kriittisesti?

Olisiko tässä joitain masentuneisuuden syitä? Uhriudutaan tukeutumalla sosiaalistuneihin ajattelumalleihin, jotka lähtevät vanhakantaisesta luterilaisuuden synkkämielisyyden ideologiasta. "Kukaan ei voi olla hyvä mutta kaikkien pitää olla yhtä paskoja"?

Jälleen, nämä hajatelmat osuvat mielestäni hyvin yhteen sosiologeilta lainaamani teesin kanssa, että yhteisössä, jossa halutaan jatkuvasti tietää "millainen toinen todellisuudessa on", ovat kommunikaatiokyvyltään pinnallisia, toimimattomia ja staattisia. Aivan kuten selkäänpuukottamis-puhetavassakin, viestintuoja on aina syytön, vaikka debiilikin tajuaa, että joskus ihmiset puhuvat toisistaan ilkeitä asioita vain, koska haluavat saada asian jotenkin pois sydämeltään. Viestintuojaa pidetään sitten jotenkin sankarillisena. Sairasta.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija

Olen 19-vuotias, mielestäni kateus pitää ihmistä ylhäällä. Tunne on aina parempi kuin köyhyys. Kun tunteet alkavat jättää yhteytensä tähän maailmaan, miellekyys katoaa.

Vierailija
soossi
Minä ainakin olin lapsena kateellinen naapureille kun niiden pihalla asui majava ja miedän pihalla ei asunut .

Meidän naapurin pihalla taasen asui siili. Kerran se erehtyi meijän tontille ja minä tapoin sen siilin heti talikolla! Siitäs sai perkeleen siili kun tuli mun tontille!

Myöhemmin tapoin vielä kuspää naapurin meijän tontille kuseskelevan kissan! Tanan katit!

Vierailija

Lapsena en tuntenut kateutta mistään. Tunsin vain surua jos en saanut sitä mitä toivoin. Olin kyllä raivokkaan kateuden kohteena jokusen kerran. Se opetti ihmisistä paljon.
Mustasukkaisuutta olen kipeästi tuntenut, mutta se liittyy toteutumattomaan ihmissuhteeseen. Hyvin tuskallinen kokemus.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat